Paavali puhuu seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jonka uskovat muodostavat yhdessä. Kuten ihmiskehossa, seurakunnassakin tarvitaan jokaista jäsentä omalla paikallaan. Vertaus kuvastaa, kuinka Raamattu antaa uskovien yhteydelle erityisen painoarvon.

Mikä olikaan evankeliumin salaisuus?

Efesolaiskirjeen 3. luvussa Paavali kiteyttää evankeliumin salaisuuden: muihin kansoihin kuuluvilla on sama oikeus perintöön kuin juutalaisillakin, he ovat saman ruumiin jäseniä ja heitä koskee nyt sama lupaus, kun evankeliumi on johtanut heidät Kristuksen Jeesuksen yhteyteen (Ef. 3:6).

Paavali tarkoittaa, että kaikki Kristukseen liitetyt uskovat kuuluvat Jumalan seurakuntaan. Niinpä Kristukseen uskovat kreikkalaiset tai roomalaiset ovat aivan samalla tavalla Jumalan lapsia ja Jumalan valtakunnan perillisiä kuin Kristukseen uskovat juutalaiset.

Uuden liiton seurakuntaa ei siis voi erottaa kulttuurisin, kielellisin tai etnisin jakolinjoin. Tämä oli ollut aiemmin salaisuus, koska juutalaiset olivat ymmärtäneet Jumalan toiminnan olleen keskittynyt juutalaisen kansan, lain ja temppelin ympärille. Mutta Paavali oli saanut ensimmäisten kristittyjen tavoin Pyhän Hengen johtamana, ylösnousemustapahtumien valossa ymmärtää lain, kirjoitukset ja profeettakirjat uudesta näkökulmasta: Abrahamille annettu lupaus toteutui Kristuksessa. Nyt laki on kirjoitettu uskovien sydämiin ja jokainen uskova on Pyhän Hengen temppeli. Siksi uskovat yhdessä muodostavat elävän Kristus-ruumiin.

Seurakunta on pyhien yhteisö

Vanhan testamentin perusteella tiedämme, että pyhyys liittyy Jumalaan. Jumala on pyhä, koska hän yksin on maailmankaikkeuden Luoja. Ei ole ketään muuta hänen veroistaan. Kun Jumala ilmestyi Moosekselle Siinainvuorella, paikan täytti Herran kirkkaus. Siitä tuli pyhä vuori, koska Jumalan läsnäolo on pyhää.

Vanhasta testamentista opimme, että temppeli oli Jumalan läsnäolon erityinen paikka. Israelin kansan erämaataipaleella Jumala käski rakentaa siirrettävän pyhäkköteltan (ilmestysmajan), jotta Jumala olisi kansansa keskellä (2. Moos. 25:8). Kun pyhäkköteltta oli saatu valmiiksi, Herran kirkkaus täytti telttamajan (2. Moos. 40:34). Samoin, kun Salomo oli rakentanut temppelin, Herran kirkkaus täytti temppelin (1. Kun. 8:11). Kaikkeinpyhin oli erityinen Jumalan läsnäolon paikka, jonne ylipappi sai mennä vain kerran vuodessa.

Pyhyys on siis jotakin, joka liittyy Jumalan ainutlaatuiseen ja jumalalliseen läsnäoloon. Siksi tästä näkökulmasta voi olla yllättävää, että Uusi testamentti pitää tavallisista ihmisistä koostuvaa seurakuntaa pyhien yhteisönä. Jokainen Kristukseen uskova on pyhä – riippumatta hänen kulttuurisesta tai etnisestä taustastaan tai sosiaalisesta asemastaan. Miten se voi olla mahdollista? Koska uskova on Pyhän Hengen temppeli (ks. esim. 1. Kor. 6:19), ja näin Kristus on uskovassa läsnä Pyhän Henkensä kautta. Samalla uskova on tullut osalliseksi Kristuksen pyhästä luonnosta, hän on Kristuksen ylösnousseen ruumiin elävä jäsen. Hän on tullut elimelliseksi osaksi kaikki vallat ja voimat voittanutta seurakuntaa.

Pyhyyttä emme voi ansaita, vaan se on Jumalan lahja meille Kristuksessa Jeesuksessa. Samalla pyhyys on henkilökohtainen kutsu muutosprosessiin, jossa meistä tulee Kristuksen kaltaisia. Tällä matkalla meitä rohkaisevat Paavalin sanat: Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä (Fil. 1:6). Mutta pyhyys on myös kutsu tulla osaksi uskovien yhteisöä, jossa Kristus on seurakuntansa keskellä.

Riitelevä seurakunta ei ole maailman silmissä uskottava

Efesolaiskirjeen 1. luvussa Paavali kirjoittaa, kuinka seurakunnan pää on ylösnoussut Kristus, jolla on kaikki valta. Näin seurakunnasta piirtyy kuva kosmisten valtojen voittajana, ja siksi ”myös avaruuden henkivallat ja voimat tulevat seurakunnan välityksellä tuntemaan Jumalan viisauden kaikessa moninaisuudessaan” (Ef. 3:10).

Jos Paavali katselisi nykypäivän seurakuntaa, mitä hän sanoisi? Johtava Paavali-tutkija, N.T Wright vastasi sanoen, että Paavali muun muassa kauhistelisi kristittyjen hajaannusta. Wrightin mukaan seurakunnan yhtenäisyys on merkkinä tämän ajan valloille ja voimille siitä, kuka on todellinen kuningas – hän on Jeesus. Mutta jos seurakunta elää hajaannuksessa ja keskinäisessä välinpitämättömyydessä, tämä maailma ei kuuntele sitä. Kuppikuntiin hajaantunut, riitelevä seurakunta on pikemminkin lehdistön naurunaihe.

Pyhyys ja ykseys on haastava yhdistelmä. Paljon helpompaa olisi irtaantua toisinajattelijoista ja muodostaa samanmielisistä oma ”pyhien yhteisö”, johon muut eivät oikeastaan ole edes tervetulleita. Toisaalta vähintään yhtä helposti seurakunnasta voi tulla maailman trendien tahdittama viihdekeskus, jossa kaikkien ajatukset ja näkemykset hyväksytään tasaveroisina. Paavalin silmissä kummatkin äärilaidat ovat vääriä. Aito seurakunta on pyhien yhteisö, jossa keskinäisessä yhteydessä rakentuen ja toinen toisia tukien suuntaudutaan Pyhän Hengen voimassa kohti yhteistä päämäärää: Kristuksen kaltaisuutta.

Seurakunnassa katson Jumalan kirkkautta – lähimmäisestäni

Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki (2. Kor. 3:18).

Kun Mooses laskeutui Siinainvuorelta liitontaulut käsissään, hänen kasvonsa säteilivät, koska hän oli puhunut Herran kanssa (2. Moos. 34:29). Kun israelilaiset näkivät Mooseksen säteilevät kasvot, he pelkäsivät. Siksi Mooses laittoi verhon kasvojensa eteen. Vasta Herran edessä Mooses poisti verhon kasvoiltaan.

Kristuksen seurakunnassa Herran kirkkauden katseluoikeus ei ole rajattu Mooseksen kaltaisille erityishenkilöille. Vaan me kaikki saamme katsoa Herran kirkkautta – sinä ja minä. Lisäksi me saamme katsoa Kristusta kasvot peittämättöminä, avoimesti toistemme läsnäollessa. Uskon Paavalin tarkoittaneen, että seurakunnassa me katsomme Kristuksen kirkkautta toinen toisistamme (näin myös tulkitsee mm. N.T Wright).

Vainottujen kristittyjen kirkkaus

Haluan lopuksi pysähtyä tämän näkökulman äärelle: me katsomme Kristusta toinen toisistamme – ja samalla me muutumme Pyhän Hengen voimasta Kristuksen kaltaisiksi. Mitä se tarkoittaa minun kohdallani? Haluanko nähdä lähimmäisessäni Jeesuksen? Annanko hänelle tilaa loistaa Kristuksen kirkkautta hänen omalla, yksilöllisellä tavallaan, kielellään ja kulttuurillaan? Haluanko olla vahvistamassa hänen uskoaan, jotta Kristuksen kuva tulisi entistä näkyvämmäksi? Entä olenko itse valmis vastaanottamaan lähimmäiseltäni Kristuksen säteilevää valoa?

Entäpä uskonsa tähden vainotut sisaremme ja veljemme – mitä minä voin oppia, kun katson heitä? Raamattu lupaa, että Kristusta katselemalla minäkin muutun saman kirkkauden kaltaiseksi.

Ari-Pekka Niemelä