Pohjois-Irakin Erbilissä asuva Sana ei ole nähnyt aviomiestään Sabahia eikä poikiaan lähes seitsemään vuoteen. Pelko ja häpeä ovat pitäneet salassa tiedon siitä, kuinka Isis kohteli Irakin kristittyjä.
Isis-taistelija kohdisti aseensa ja sanoi: ”Ole hiljaa tai ammun.” Irakilainen Sana komennettiin yksin bussiin hänen anoessaan, että saisi mennä turvaan yhdessä miehensä ja kahden poikansa kanssa.
Kuten monet kauheuksista selvinneet Sana on ollut hiljaa kauan. Hän on pelännyt kostoa ja sitä, että hänen miehelleen ja pojilleen tapahtuisi jotain. Viime aikoina tytär on kannustanut Sanaa puhumaan. ”Hän sanoi, ettei siinä ole mitään väärin – kerro. Joten minä puhun. Jospa joku tietäisi, missä mieheni ja poikani ovat. Minulla on toivo siitä.”
Päätös jäädä vallattuun kaupunkiin
Kesäkuussa 2014 Isis valtasi Mosulin kaupungin. Se sijaitsee lähellä Qaraqoshia, joka tuolloin vielä välttyi valloitukselta. Kun Isis lähestyi Qaraqoshia jälleen saman vuoden elokuussa, Sanan mies Sabah arveli, että se jälleen epäonnistuisi kaupungin valtaamisessa.
Sana, hänen miehensä ja heidän kaksi poikaansa Tony, 27, ja Issa, 20, jäivät kotikaupunkiinsa, vaikka monet pakenivat. Paenneiden joukossa oli myös perheen tytär Tania, 25.
Myöhemmin elokuun 7. päivän aamuna Sana heräsi ääniin. Koska perheen isä oli sairaana, Sana herätti Tonyn kuuntelemaan. He erottivat sanoja, joita Isis-taistelijat huusivat kadulla: ”Qaraqosh on nyt meidän!”
Pelokas perhe sulkeutui useaksi päiväksi pimennettyyn taloonsa pysytelläkseen piilossa. He eivät sytyttäneet valoja vaan liikkuivat sytyttimen valossa. Öisin he kuulivat, kuinka Isis-taistelijat kiertelivät kaduilla ja rikkoivat ovia tunkeutuessaan taloihin. Rukous oli Sanan perheen lohtu.
Sanan sydän särkyi, kun hänet työnnettiin bussiin ilman miestään ja poikiaan.
Sanalle tärkeä muisto antaa hänelle toivoa poikansa jälleennäkemisestä: ”Eräänä yönä Issan nukkuessa sylissäni hän avasi yhtäkkiä silmänsä. Kysyin häneltä miksi. Hän kertoi nähneensä unen, jossa Jeesus laskeutui alas säihkyvissä vaatteissa. Unessa Jeesus katsoi häntä ja hymyili.”
Vihollinen murtautuu sisään
Kun Isis parin viikon kuluttua murtautui Sanan ja Sabahin kotiin, kaikki tapahtui yllättävän rauhallisesti. Ovi rikottiin, mutta sisään tuli neljä siviilipukuista miestä. Sana muistaa pienen Issan tärisseen, mutta miehet puhuivat hänelle ystävällisesti. He sanoivat, ettei ollut pelättävää ja että he vain tarkastaisivat, onko talossa aseita. Tarkastettuaan he poistuivat talosta. Seuraavien kahden päivän aikana paikallinen imaami toi perheelle ruokaa.
Kolmantena päivänä perhe noudettiin koolle paikalliseen sairaalaan. Kotiin tulleet siviiliasuiset miehet kertoivat, että heidät vietäisiin Erbilin kaupungin kristittyyn osaan Ankawaan, eikä heillä olisi mitään pelättävää.
Toisin kävi. Sairaalassa vartijat ja ihmisiä tylysti ohjaavat olivat aseistettuja mustiin pukeutuneita Isis-taistelijoita. He olivat pelottavia ja huusivat. Busseja tuli ja meni koko ajan. Isis keräsi kaikilta henkilöllisyystodistukset ja arvoesineet. Tämän jälkeen miehet ja naiset erotettiin toisistaan eri ryhmiin. Kun Tony oli huolissaan äidistään, häntä käskettiin aseella uhaten olemaan hiljaa.
Sana kertoo, että hetki oli perheelle vaikea. Hänen poikansa olivat peloissaan – eihän heitä ollut koskaan ennen erotettu äidistään. Heille kerrottiin, että he näkisivät toisensa Ankawassa.
Viimeiset sanat, jotka Sana kuuli Issan sanovan, olivat: ”Minne sinä menet, äiti?” Sanan sydän särkyi, kun hänet työnnettiin bussiin ilman miestään ja poikiaan.
Ihmiset eivät tiedä
Tapahtumista on nyt lähes seitsemän vuotta. Lähi-idän maissa, kuten Irakissa, ei pidetä normaalina, että nainen asuu yksin. Tapana on, että perheen miehet huolehtivat kaikista perheen virallisista asioista. On myös paikkoja, joissa naisten ei ole turvallista liikkua yksin.
Tavattuaan paikallisia Open Doorsin yhteistyökumppaneita Sana antaa luvan kertoa tapauksestaan yhteisön papille. Isä Ammar ei ole yllättynyt, ettei ole kuullut Sanan tarinaa aikaisemmin. Sana ei ole ainoa kristitty, joka on pitänyt kertomuksensa omana tietonaan. Vasta nyt on alettu puhua siitä, mitä Isisin vangitsemille kristityille tapahtui.
”Ihmiset Irakin ulkopuolella tietävät, miten Isis kohteli jesidejä”, isä Ammar selittää, ”ja se on hyvä, koska jesidit kärsivät vielä enemmän Isisin vankeina. Monet eivät kuitenkaan tiedä, että Isis vangitsi myös paljon kristittyjä.”
Isä Ammar selittää, että hänen kansansa ei mielellään puhu sisällään kantamastaan tuskasta. He eivät halua puhua siitä, mitä tapahtui, kun Isis oli vallassa ja kuinka heitä kohdeltiin kuin orjia, erityisesti tyttöjä.
Isis tuhosi myös ihmisiä
Monet Isisin vankeina olleista kristityistä ovat pitäneet tarinansa omana tietonaan. Sanan kaltaisten kertomukset ovat vain jäävuoren huippu. Ne osoittavat, kuinka haavoittunut Irakin kirkko on selviydyttyään raa’an vainon ajasta.
”Me olemme korjanneet asuntoja ja kirkkoja”, Isä Ammar kertoo. ”Mutta Isis ei tuhonnut vain rakennuksia, se tuhosi ihmisiä.”
Sana ei ole ainoa kristitty, joka on pitänyt kertomuksensa omana tietonaan.
Kristillisen yhteisön kohtaamiin tarpeisiin ei Irakissa ole tällä hetkellä tarjolla mielenterveyteen suunnattua terveydenhoitoa. Siksi on tärkeää, että Open Doors tukee irakilaisia kristittyjä varustamalla paikallisia kirkkoja Toivon keskuksiksi, joissa ihmiset voivat saada käytännöllistä, psyykkistä ja hengellistä apua. Mielenterveydelliseen apuun liittyy edelleen paljon häpeää, vaikka sen leimallisuus on jo vähentynyt.
”Sanan kaltaiset tarvitsevat kirkon täyden tuen”, sanoo Isä Ammar. ”He tarvitsevat jonkun lähelleen, kuuntelemaan heidän tarpeitaan. Jonkun auttamaan heitä löytämään tulevaisuuden toivonsa.”
Sana kertoo rukoilevansa edelleen, että hänen miehensä ja poikansa tulisivat hänen luokseen. Toivo heräsi erityisesti vuonna 2016, kun Qaraqosh vapautettiin. Miehistä ei ole kuitenkaan kuulunut mitään. Voi olla, ettei heillä ole ollut varaa ilmoittaa itsestään. Voi olla, että he eivät ole enää elossa. Viimeistä vaihtoehtoa Sana ei halua sanoa ääneen.
”Uskoni kaikkivaltiaaseen Jumalaan on vahva. Jatkan rukoustani, olkoon Jumalan tahto, että he palaavat”, hän sanoo. ”He ovat kaikkeni.”
Vainosta toipuminen vie aikaa. Irakissa tarvitaan muiden kristittyjen tukea, jotta kirkko voi olla Toivon keskus sekasorron keskellä ja jotta sisaremme ja veljemme tietävät, ettemme ole unohtaneet heitä.
