Pakistanilainen auringonlasku. 

Tämä kirje auttaa meitä ymmärtämään, millaista pakistanilaisten kristittyjen kokema päivittäinen vaino on.

”Kiitos rukouksistanne! Eräänä kylmänä päivänä olin nälkäinen, joten pysähdyin ostamaan linssejä ja riisiä myyntipisteestä tien varrelta. Kun etsin kukkarostani rahaa ruoan maksamista varten, myyjä tunnisti minut. Hän kysyi, onko minulla tapana käydä kirkossa. Ilahduin kysymyksestä, mutta hän kieltäytyikin ojentamasta minulle lautasta. Hän väitti, että se saastuisi, jos minä, kirkossa käyvä kristitty, söisin siltä. Sen jälkeen hän ei voisi käyttää sitä uudestaan, kuten hänellä on tapana. Minun pitäisi hakea muovipussi ja ottaa ruokani siihen. Sydämeni särkyi. Lähdin itkien kotiin.

Tiedämme kyllä, mikä meidän paikkamme on tässä yhteiskunnassa. Teen töitä kristilliselle järjestölle ja kuulen tällaisista tilanteista joka päivä. Nuorten naisten ja miesten sydämet itkevät. Silti tämä sattui minuunkin, vaikka olen jo 26-vuotias. Koin, etten ollut mitään ja että minut oli hylätty. Koin niin, vaikka minulla onkin perhe ja ystäviä ja vaikka Jeesus kuoli puolestani. Se helpottaa, että tiedän Jumalan olevan kanssani, ja että Open Doorsin yhteistyökumppanit tulevat tapaamaan ja rohkaisemaan meitä.

”Tiedämme kyllä, mikä meidän paikkamme on tässä yhteiskunnassa.”

Tämän lautastapauksen jälkeen työnohjaajani kertoi, millaista hänellä oli hänen ollessaan töissä ravintolassa. Siellä kaikki pilkkasivat häntä. He jopa kielsivät häntä hengittämästä ruoan päälle, ettei se saastuisi. Erityisesti häntä loukkasi se, että vaikka ravintola oli hieno, hänen lautasensa oli vanha ja säröillä. Vettä hän joi vanhasta hillopurkista. Näiden asioiden muistaminen satuttaa häntä vieläkin, vaikka kyseisestä työsuhteesta on jo monta vuotta ja hänestä on tullut seurakunnan pastori.

Eräänä päivänä, kun hän joi teetä rikkinäisestä kupista, hän pyysi Jumalalta voimia hyväksyä häntä satuttavat asiat, vaikka hän joutuisi olemaan töissä samassa ravintolassa samoilla ehdoilla koko loppuelämänsä ajan. Hänen sielunhoitajansa kehotti häntä kysymään, mikä on Jumalan tahto hänen elämässään. Asiaa miettiessään hänelle aukeni tilaisuus hakea raamattukouluun. Näin Jumala vastasi hänelle.

”Hän opettelee rakastamaan niitä, jotka vainoavat häntä.”

Tämä pastori kärsii edelleen änkyttämisestä ja painajaisista, joissa ihmiset heittävät häntä lautasilla. Mutta hänen elämänsä täyttää samalla ilo siitä, että hän on Jeesukselle rakas. Hän opettelee rakastamaan niitä, jotka vainoavat häntä.

Tämä työnohjaajani todistus oli minulle todella tärkeä. Se auttaa minua. Paraneminen on mahdollista, kun todistan vainoajille Jeesuksesta rakastamalla heitä. Rukoilkaa puolestamme, että tavoitamme köyhiä, riistettyjä ja hylättyjä – Pakistanin kristittyjä.”