Saadessani vuonna 2018 tutustua Open Doorsin työhön Irakissa olin yllättynyt, kuinka laajaa ruohonjuuritason työtä järjestö tekee. Kirjasin matkalta kokemuksia kirjaani Ihmejuttuja – Keikkamiehen päiväkirja 2.
Yksi mieleenpainuvista kohtaamisista oli keskustelu Pohjois-Irakissa toimivan pastorin, lempeästi myhäilevän isä Youssefin kanssa. Hän muisteli, kuinka hän oli ollut valmistautumassa messuun 6. elokuuta 2014, kun joku seurakuntalaisista oli huutanut hädissään: ”Isä Youssef! Tulkaa pian ulos! Kirkon portilla seisoo valtava joukko ihmisiä. Mitä me teemme?” Pelko oli häivähtänyt isä Youssefin rinnassa, sillä Irakissa saattoi tapahtua mitä vain. Kun hän ehti portille, hänelle selvisi nopeasti, mistä oli kyse.
Portilla parveilevat ihmiset olivat Mosulista paenneita kristittyjä, jotka terroristijärjestö Isis oli ajanut kodeistaan. Portin edessä seisoi 70 perhettä – satoja nälkäisiä, uupuneita ja kodittomia ihmisiä, jotka olivat kävelleet henkensä edestä monta päivää. Isä Youssef oli hetken ihmetellyt, mitä tekisi. Hän oli kävellyt kirkon pihalla ja rukoillut hiljaa. Siitä se oli sitten alkanut! Hän oli käskenyt avata portit ja tyhjentää kirkon, jotta kaikille saatiin katto pään päälle. Ruokaakin oli saatu järjestettyä. Sitten isä Youssef oli pitänyt messun, jossa yhdessä uusien seurakuntalaisten kanssa kiitettiin Jumalaa.
Siellä olleiden parinkymmenen ujon ja uteliaan lapsen silmistä näin, kuinka Open Doorsin Toivoa Lähi-itään -hanke loi toivon edellytyksiä käytännössä.
Pekka Simojoki
Isä Youssefin kerratessa tapahtumia luoksemme asteli mies, joka oli yksi Mosulista paenneista. Mies kertoi, kuinka tuolloin neljä vuotta aiemmin Isisin joukot olivat ajaneet pitkin Mosulin katuja voitonriemuisesti aseitaan paukutellen ja mustia lippuja liehutellen. Autoista oli kuulutettu, että kaupunki oli nyt islamilaisen kalifaatin hallinnassa. Kristityillä oli kaksi vaihtoehtoa, joko kääntyä islamiin tai poistua. Hädissään kristityt olivat pakanneet tavaransa ja lähteneet pakoon. Kaupungin rajalla heiltä oli kuitenkin riistetty autot, rahat ja tavarat, minkä jälkeen he olivat saaneet jatkaa matkaansa jalkaisin.
Siitä päivästä lähtien isä Youssefilla oli autettavia riittänyt. Hänellä oli loputon määrä toinen toistaan koskettavampia tarinoita, kuten tarina seitsemästä sisaruksesta, jotka eräässä lähikylässä eivät olleet ehtineet paeta ennen Isisin joukkojen ryntäystä taloon. Hädissään tytöt olivat piiloutuneet kotinsa yläkertaan sänkyjensä alle. Isisin taistelijat olivat käyneet huoneessa monta kertaa, mutta eivät olleet huomanneet heitä. Lopulta tytöt olivat saaneet kännykällä yhteyden taloa piirittäviin armeijan sotilaisiin ja onnistuneet 18 tunnin painajaisen jälkeen pakenemaan takaovesta. Vain muutamaa minuuttia myöhemmin Isis oli poistunut rakennuksesta ja räjäyttänyt sen.
Vielä ennen lähtöä isä Youssef esitteli meille päiväkodin, joka oli tarkoitettu maan kristityn vähemmistön lapsille. Siellä olleiden parinkymmenen ujon ja uteliaan lapsen silmistä näin, kuinka Open Doorsin Toivoa Lähi-itään -hanke loi toivon edellytyksiä käytännössä.
Jälleen kerran tajusin myös sen, miten kiitollisia saamme olla siitä, että elämme vapaassa Suomessa, jossa voi uskoa ja kertoa uskostaan pelkäämättä henkensä puolesta. Jälleen kerran myös ihmettelin sitä, kuinka hiljaa me uskostamme siitä huolimatta olemme.
– Pekka Simojoki
