Gwosasta kotoisin oleva Ester ja hänen tyttärensä Rebecca
Samalla kun Nigerian hallituksen taistelu radikaali-islamistista ryhmää Boko Haramia vastaan jatkuu maan koillisosissa, hallitus on sallinut ihmisten palata takaisin lähes täysin tuhottuihin kyliin siinä toivossa, että he voisivat palata normaaliin elämään.
Kuitenkin monille, kuten Gwosasta kotoisin olevalle Esterille, paluu ei ole helppo prosessi: Boko Haramin vankina vietetty aika jätti hänelle syvän emotionaalisen trauman ja lapsen, jota muut kyläläiset kutsuvat ”Bokoksi”.
Pieni tyttö näyttää kuin iloiselta mehiläiseltä keltamustassa potkupuvussaan. Tyttö kujertaa tyytyväisenä, kun hänen nuori äitinsä suukottelee ja halaa häntä. Kun Ester asettelee Rebekan turvallisesti syliinsä kuvaa varten, vauvan viattomat mustat silmät katsovat suoraan kameraan tietämättä mitään siitä, kuinka julma paikka maailma voi joskus olla.
Tavallinen arki muuttui painajaiseksi
Lokakuussa 2015 Ester oli vasta 17-vuotias. Äitinsä kuoleman jälkeen hän vietti yksinkertaista elämää kaksin isänsä kanssa kanssa Gwosassa, eteläisessä Bornon osavaltiossa. Ester kävi koulua ja piti huolta sairastelevasta isästään niin hyvin kuin kykeni.
Kaikki tämä kuitenkin muuttui, kun Boko Haram hyökkäsi hänen kyläänsä. Kun ensimmäiset laukaukset ja niitä seuraavat kirkaisut kuuluivat, Ester ja hänen isänsä yrittivät paeta. Oli kuitenkin liian myöhäistä – hyökkääjät olivat jo ehtineet saartaa heidät.
Hyökkääjät löivät Esterin isän maahan ja jättivät siihen. Kun Esteriä kannettiin pois yhdessä muiden tyttöjen kanssa kohti Sambisan metsää, hän yritti taivuttaa päätään nähdäkseen, nousiko hänen isänsä ylös maasta. Vielä tänä päivänäkään Ester ei tiedä, miten isälle kävi.
Elämä Boko Haramin käsissä oli pahin painajainen, jonka Ester saattoi koskaan kuvitella. Sambisan metsissä terroristit sovelsivat kaikenlaisia keinoja yrittäessään saada tytöt kieltämään Kristuksen, ja kun suostuttelu tai erityiskohtelun lupaaminen eivät tehonneet, otettiin käyttöön uhkailu ja pelottelu. Monet tytöt eivät kestäneet loppuun saakka.
”Kun kiinnitin sen paperilapun ristiin, minusta tuntui, kuin olisin ojentanut suruni Jumalalle”
Kaappaajista monet pitivät Esteriä erityisen kauniina, ja usea olisi halunnut hänet vaimokseen. Painostus oli voimakasta, mutta Ester – niin kuin hänen kaimansa Raamatussa (Est. 4:16), oli päättänyt vakaasti olla antamatta periksi. Päätös oli rohkea, mutta sillä oli hirvittäviä seuraamuksia.
– En kykene laskemaan, kuinka monta miestä raiskasi minut. Aina, kun he palasivat hyökkäyksiltään, he raiskasivat meidät… häpäisivät meidät…
Hän on pitkään hiljaa yrittäessään kontrolloida tunteitaan.
– Jokainen päivä vihasin itseäni vain enemmän ja enemmän. Minusta tuntui, että Jumala oli hylännyt minut ja oli aikoja, jolloin olin hyvin vihainen Jumalalle… Mutta en silti kyennyt kieltämään Häntä. Sen sijaan muistin vain Hänen lupauksensa, ettei Hän koskaan jättäisi tai hylkäisi minua.
Lopulta Ester tuli raskaaksi. Hän ei tiedä, kuka on lapsen isä.
– En kyennyt ymmärtämään, miten koskaan kykenisin rakastamaan tätä lasta.
Takaisin kotiin ja ristin juurelle
Lopulta Jumala puuttui asioiden kulkuun: armeija pelasti Esterin ja muut tytöt lokakuussa 2016. Vapauden tuoma ilo jäi kuitenkin pian surun varjoon. Kotikylässä ihmiset eivät olleet innoissaan toivottamassa takaisin tyttöjä, joita he kutsuivat ”Boko Haram -naisiksi”.
– He pilkkasivat minua, sillä minä olin raskaana. Jopa isovanhempani halveksuivat minua ja kutsuivat minua nimillä. Itkin monia kyyneliä ja olin hyvin yksinäinen. Vielä enemmän sydäntä särki se, että he kieltäytyivät kutsumasta tytärtäni Rebekaksi ja kutsuivat häntä sen sijaan ’Bokoksi’.
Jumala kuitenkin johdatuksessaan saattoi Esterin yhteyteen Open Doorsin kanssa ja hän sai kutsun Open Doorsin traumaseminaariin. Seminaarin aikana Esteriä ja muita osallistujia rohkaistiin vuodattamaan kaikki kipunsa ja tuskansa ristin juurelle luottaen siihen, että Jumala kykenee ja haluaa vapauttaa heidät häpeästä ja tuskasta. Seminaarin ohjaajat kehottivat osallistujia kirjoittamaan sydämensä taakat paperilapulle, joka kiinnitettiin käsin tehtyyn, puiseen ristiin.
”En kykene laskemaan, kuinka monta miestä raiskasi minut”
– Kun kiinnitin sen paperilapun ristiin, minusta tuntui, kuin olisin ojentanut suruni Jumalalle. Tunsin keveyttä sisimmässäni. Kun ohjaaja lopulta otti kaikki paperilaput ja poltti ne tuhkaksi, tunsin kuinka suruni ja häpeäni katosivat lopullisesti.
Nykyisin Ester ja Rebekka voivat hyvin; kotikylässään he ovat näkyviä merkkejä Jumalan rakkaudesta ja laupeudesta. Vaikka ihmisten on yhä vaikea hyväksyä Esteriä ja hänen lastaan, Ester on löytänyt rauhan itsensä ja kokemuksiensa suhteen. Siitä huolimatta, että jotkut eivät vieläkään hyväksy Rebekkaa, Ester antaa tytölle kaiken sen rakkauden, jonka suinkin kykenee.
– Hän on tullut minun ilokseni ja naurukseni surun keskellä. Ihmiset ovat huomanneet muutoksen, ja jotkut niistä, jotka ennen pilkkasivat minua, kysyvät, mikä on salaisuuteni. Kerron heille, että olen antanut anteeksi vihollisilleni ja luotan siihen, että Jumala kyllä maksaa heille takaisin aikanaan.
Ester on myös saanut ruoka-apua Open Doorsilta. Kaikki Esterin saama apu on saanut hänet tuntemaan, kuin hänellä olisi jälleen perhe.
–Minulla ei ole muuta perhettä kuin Open Doors. Kuultuanne tarinani te ette halveksineet minua, vaan rohkaisitte ja osoititte minulle rakkautta. Tuhannesti kiitos siitä!
