Kuinka Isis tuli osaksi taidettani?

Tervetuloa paikkaan, jossa toivutaan traumoista ja jossa kotinsa, kylänsä ja viattomuutensa jättämään joutuneita lapsia autetaan tulemaan jälleen lapsiksi! Tässä artikkelissa pääset tutustumaan Open Doorsin tukemaan taideterapiaprojektiin lasten äänen kautta. Näet kuinka maalaukset heräävät eloon, kuulet tarinoita epätoivosta, traumasta ja tuskasta – ja lopuksi kohtaat uutta toivoa ja elämää.

On ensimmäinen päiväni täällä. En ole vielä tottunut asumaan Jordaniassa. Kaipaan kotikaupunkiani Karaqoshia, kaipaan Irakia. Äiti sanoo, ettemme voi koskaan palata sinne. Meidän täytyy katsoa tulevaisuuteen, hän sanoo. Mutta kuinka? Siitä lähtien, kun miehet tulivat ja meidän täytyi lähteä pakoon, koska olemme kristittyjä, äiti ja isä ovat olleet koko ajan huolissaan.

Minulle on sanottu, että Al Hadafin ihmiset auttavat meitä nyt. He ainakin näyttävät ystävällisiltä. Maran on vastuuhenkilö täällä, hän toivottaa minut henkilökohtaisesti tervetulleeksi.

Sillä aikaa, kun äiti osallistuu englanninkurssille, me lapset piirrämme. Katson ympärilleni. Huone on täynnä värejä, minä pidän väreistä. Mutta en puhu mitään.

Kankaalle piirtyy mustaa

Ensimmäinen tehtävä. He antavat minulle kanvaasitaulun ja maalia. “Maalaa, miltä sinusta tuntuu”, he sanovat, “siinä ei voi mennä vikaan”.

Hyvä on, tehdään sitten. Osaan maalata.

Suljen silmäni. Kaikki on mustaa, kuten unelmani. Tartun pensseliin. Tartun siihen liian lujaa. En pysty valitsemaan väriä enkä muotoa. Maalaan sen, miltä minusta tuntuu: tyhjältä, vihaiselta, pimeältä ja muodottomalta.

Inhoan lopputulosta. Mutta Maran hymyilee minulle. “Tämä on yksi rehellisimmistä töistä, jonka olen nähnyt”, hän sanoo. Olen helpottunut. Hän tuntuu hyväksyvän minut. Hymyilen vaivoin takaisin.

Viikon kuluttua menen jo mielelläni maalaamaan. Viime viikolla tunsin oloni turvalliseksi ja hyväksytyksi. Nyt – uusi taulu, uusi tehtävä. “Mitä kaipaat eniten Irakista?” Silmäni täyttyvät kyynelistä, kun ajattelen kaunista kotiamme, puutarhaa, lintuja ja onnellisia aikoja. Yritän maalata kaiken sellaisena kuin se oli. Hetken olen taas kylässämme. Mutta sitten muistan päivän, jolloin miehet tulivat. Olin nähnyt heidän hahmonsa televisiossa tuhansia kertoja. Aseistautuneita vihaisia miehiä mustissa parroissa ja mustien lippujen kanssa, huutaen ja uhkaillen.

Tartun pensseliin ja kastan sen mustaan maaliin. Mielessäni ja nyt myös taululla on hirviö. Tämä on nyt elämääni, hirviö on aina läsnä.

“Mikä tämä on?” opettaja kysyy. “Tämä”, vastaan, “on Isis. He veivät meiltä kylämme.” Nämä ovat ensimmäiset sanat, jotka olen lausunut täällä ääneen. Se auttaa, kuten maalaaminenkin.

Hengitän hieman vapaammin.

Lapset kaipaavat ja piirtävät

Vieressäni on noin ikäiseni tyttö. Tunnen hänet. Tiedän, että hänen perheensä on myös kokenut kärsimyksiä. Hänen teoksensa on yksinkertainen: hän aloittaa hedelmäpuusta, jonka tunnistan kasvaneen heidän puutarhassaan. Se on ainoa asia, mitä hän Karaqoshista maalaa. Puun vieressä on valtava pinkki sydän. Hänen rakkautensa kotiaan kohtaan. Kun opettaja näkee sen, hänen silmissään on kyyneliä, ja hän halaa tyttöä sanoen: ”Selvisit hienosti. Tämä on erityinen maalaus.”

Olemme olleet kurssilla muutamia viikkoja. Maalaaminen, piirtäminen, puhuminen, se kaikki auttaa minua.

Tänään maalaamme tämän jakson viimeisen työn. Mitä kaipaamme eniten kotoa? Minä kaipaan kirkkoa! Kun Isis tuli, he poistivat kirkon kaikki ristit.

Maalaan mahdollisimman suuria ristejä. Kaipaan kirkkoamme! Kävimme siellä joka viikko rukoilemassa ja tapaamassa toisia kristittyjä. Nyt kaikki kylämme ihmiset asuvat ympäri maailmaa. Kenties emme koskaan enää palaa tuohon kirkkoon… Mutta se on silti minun kirkkoni. En enää piirrä mustia hirviöitä, päätin, etten anna hirviöiden tuhota kaikki muistojani.

Katse hirviöistä huomiseen

On mennyt muutama viikko. Voin jo paremmin. Olen alkanut puhua enemmän, enimmäkseen äidilleni. Maran kertoo meille, että seuraavaksi alamme nimetä tunteitamme ja suunnitella tulevaisuutta. Alan olla valmis siihen: olemme katsoneet liian kauan menneeseen.

Sitä sanotaan tunnekelloksi, se todella auttaa! Yksinkertainen, värillisestä paperista tehty asteikko. Voin käyttää sitä kertoakseni vanhemmilleni tunteistani. Valitsen onnellisen, ihan okein, surullisen ja vihaisen väliltä. Maran on kertonut tästä äidilleni ja olemme käyttäneet sitä joka päivä. Kun kerron äidilleni olevani surullinen tai vihainen, hän jättää minut hetkeksi yksin. Eilen jopa äitini käytti sitä: hän siirsi osoittimen surullisen kohdalle. Ymmärsin jättää hänet rauhaan, halasin häntä ja jätin hänet hetkeksi yksin.

Viisi tavoitetta. Viisi värillistä lokeroa. Viimeisellä taidekerralla puhuimme tulevaisuudesta.

Olen muuttunut paljon aloitettuamme terapian. Pimeys ja hirviöt ovat yhä olemassa, mutta nyt voin elää niiden kanssa.

Tänään mietin viittä tavoitetta, joita haluan työstää. Ajattelen tulevaisuutta. Haluan rukoilla enemmän. Haluan maalata enemmän. Haluan auttaa vanhempiani. Haluan kuunnella, mitä minulle sanotaan. Haluan alkaa lukea kirjaa.

Tulevaisuuden ajatteleminen auttaa minua unohtamaan tyhjyyden ja surun. Asetan tavoitteeni sängyn viereen. Rukoilen niiden puolesta ja työstän niitä päivittäin.

Jordaniassa Open Doors auttaa yhdessä Al Hadaf-järjestön kanssa Irakista paenneita kristittyjä pakolaisia. Al Hadaf auttaa kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia ja Open Doors on tukenut järjestöä vuodesta 2015 lähtien.

Tämä henkilökohtainen puheenvuoro on yhdistelmä eri kokemuksia, jotka perustuvat Al Hadafin henkilökunnan saamiin selityksiin eri taideteoksista.