Azizin kävelee täyteen sairaalahuoneeseen. Lähimmässä sängyssä lepäävä potilas nostaa kätensä. ”Mene pois.” Aziz kuitenkin lähestyy ja kumartuu miehen ylle. ”Tulin rukoilemaan puolestasi. Miten voit, veli?” Miehen silmät muuttuvat punaisiksi kuin veri, jota hänestä päivää aiemmin oli vuotanut kirkon lattialle. Silmät kostuen hän sanoo Azizin olleen ensimmäinen, joka kysyy hänen vointiaan.
Aziz on noin 40-vuotias. Hän elää Persianlahden alueella. Hänen lääketieteellinen koulutuksensa mahdollistui aikanaan Open Doorsin ystävien rukouksien ja taloudellisen tuen kautta. Nyt hän työskentelee tiimissä, joka tarttuu kriisitilanteissa ensimmäisenä toimeen. Jos kristityt ovat vaarassa tai heitä vastaan on hyökätty, Aziz lähtee apuun. Työhön liittyvien turvallisuusriskien vuoksi hänen kuvaansa ei julkaista.
Kamera ja puhelin jäävät autoon, kun tavataan apua tarvitsevia.
Ei kuvia
Aziz ei itse ota juuri lainkaan valokuvia. Periaate on, että kamera ja puhelin jäävät autoon, kun tavataan apua tarvitsevia. Näin rakennetaan luottamusta traumatisoituneiden ihmisten parissa. He ovat niitä, joita viranomaisten tulisi suojella, sairaaloiden hoitaa ja toisten kristittyjen rakastaa. Sen sijaan heitä on päädytty vain käyttämään hyväksi.
”Mene pois”, sanoi sängyssään maannut pommi-iskun uhri tummaihoisen, lyhythiuksisen ja vaatimattomasti pukeutuvan Azizin nähdessään. Kokonaiset vierailijaryhmät olivat nimittäin aiheuttaneet klinikalla kaaosta. Pukumiehet napsivat kuvia itsestään pommi-iskun haavoittamien, läheisiään vain hetki aiemmin menettäneiden, shokista kärsivien uhrien kanssa.
”Et siis ottanut lainkaan kuvia?” kysymme Azizilta.
”En.”
”Mitä siis teit?”
Azizin katse kiinnittyy ikkunaan. Hän nielaisee.
”Pidin heitä kädestä.”
Hiljaisuus.
”Tuntuuko, että se riittää?”
Aziz nyökkää.
Äidin opettamat raamatunjakeet antoivat nuorelle naiselle voimaa ankarien kipujen keskellä.
Kaikki alkaa rukouksesta
Pommi-iskujen jälkeistä aikaa muistellessaan Aziz palaa mielessään vakavasti haavoittuneen nuoren naisen luo. Nainen oli tullut serkkunsa hääjuhlaan ja osallistui samalla perheineen jumalanpalvelukseen. Hän ei osannut lukea, mutta lausui raamatunlauseita. Äidin opettamat jakeet antoivat voimaa ankarien kipujen keskellä. Kättään hän piti Azizin kädessä, mutta hyvin voimattomasti. Nuori nainen lähti Jumalan luokse kolmen päivän kuluttua. Nainen lähti Jumalan sanat huulillaan ja hänen rakkautensa sydämessään.
Rukouksen ja kädestä pitämisen lisäksi Aziz pitää silmänsä auki. Huomattuaan sairaalateknikon vaihtavan toisen jalkansa menettäneen lapsen sidettä pesemättömin käsin Aziz varmisti heti, että haavaa hoidetaan jatkossa hygieenisesti. Joillekin pommi-iskun uhreista hän järjesti siirron parempaan sairaalaan. Uhreille ja heidän perheilleen toimitettiin ruokatarvikkeita. Ensimmäinen avun muoto on kuitenkin rukous, kädestä pitäminen ja ystävälliset sanat. Ne saivat Azizin ensin torjuneen miehenkin murtumaan. Lopulta mies sanoi haluavansa palata kirkkoon, jossa pommi-isku oli tapahtunut. ”Haluan rukoilla ja ylistää Jumalaa. Haluan kiittää siitä, että Hän pelasti henkeni.”
Jumala on hyvä
Pommi-iskun toteuttaneet miehet olivat lähestyneet kirkkoa eri suunnista. Yksi kiipesi muurin yli loukaten samalla nilkkansa. Hän sai silti avattu muurin oven muille hyökkääjille. Onneksi vain yksi heistä pääsi räjäyttämään pomminsa päärakennuksen läheisyydessä. Kukaan heistä ei huomannut läheistä pyhäkoululuokkaa. Pieni joukko kristittyjä kuoli ja kymmeniä loukkaantui, mutta paljon pahemminkin olisi voinut käydä.
”Jumala suojeli meitä”, sanoivat seurakunnan jäsenet Azizille.
Yksi iskussa kuolleista oli opiskellut Azizin kanssa samassa opetuslapseusohjelmassa. Kohtalokkaana sunnuntaina hän pelasti monta elämää pitämällä kirkon pääovea kiinni. Näin hyökkääjä ei päässyt sisään ja seurakuntalaiset saattoivat paeta takaovesta. Mies itse löydettiin luoti sydämessään.
Hyökkäyksen jälkeisenä päivänä tuhon jälkiä ei oltu vielä siivottu. Alttarilta lattialle lentänyt ehtoollismalja ja -leipä todistivat hiljaisesti tragediasta. Lattia ja matot olivat värjäytyneet tummanpunaisiksi. Ikään kuin maalari olisi pudottanut ämpärinsä. Ehtoollismaljan viini ja iskun uhrien veri olivat sekoittuneet toisiinsa.
Viikon kuluttua kirkko oli jo siistitty. Monella sinne saapuvalla oli side tai kainalosauvat. Jotkut tulivat toisten avustamina. ”Persianlahden arabimaiden kristityt ovat valmiita ottamaan riskejä. Heille kirkko todistaa tragedioidenkin keskellä Jumalan olevan hyvä”, Aziz kertoo. ”Todistamme, että Jeesusta kannattaa seurata, vaikka vastaasi hyökättäisiin. Jo ennen iskua kirkko oli kaunis, mutta kun näin loukkaantuneiden kompuroivan sinne, ymmärsin Jumalan tehneen kirkosta kärsimyksen kautta entistä kauniimman. Suru on totta ja läsnä, mutta uskomme on sitä suurempi.”
Kysymme Azizilta, kuinka vaikeana hän tehtävänsä kokee. Mies vastaa siteeraten Jeremian kirjan jaetta 4:27: ”Sillä näin sanoo Herra: Koko maa tulee autioksi, vaikka minä en siitä peräti loppua tee.“ Jae kertoo Azizille, ettei suurinkaan tuho tuhoa kaikkea. Jumala jättää aina tilan pienelle valonsäteelle ja toivon pisaralle.
”Emme voi luopua toivosta, sillä Kristuksessa on aina valo ja toivo. Meillä on varmuus ikuisesta elämästä”, sanoo Aziz, joka itse saa toimia usein valonsäteenä ja pisarana toivoa juuri silloin, kun tuho uhkaa vallata kaiken tilan.
Alttarilta lattialle lentänyt ehtoollismalja ja -leipä todistivat hiljaisesti tragediasta.
