Musih* muistelee uskoon tuloaan: ”Kun auto jälleen käynnistyi heidän rukoiltuaan, jotakin tapahtui sydämessäni. Ajattelin, että kristittyjen Jumala vastaa rukouksiin.” Myöhemmin Jumala kutsui hänet pastoriksi.

Nyt hän asuu kaupungissa, jonne saavuttuaan hän on joutunut vainotuksi. Vainoojat eivät kuitenkaan todella tunne tätä miestä. Hymyilevällä ja huumorintajuisella Musihilla on luja luottamus Raamatun sanaan, jonka mukaan mikään ei voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta.

Hän kertoo: ”Kun olin 17-vuotias, kuuluin sekulaariin poliittiseen puolueeseen, johon myös kristityt voivat liittyä. Taistelimme berberien puolesta.” Berberit asuivat Pohjois-Afrikassa kauan ennen kuin arabit ja islam saapuivat sinne 600-luvulla. Useimmat berbereistä asuvat nykyään Marokossa ja Algeriassa.

“Yksi serkuistani oli mukana samassa liikkeessä. Eräänä päivänä hän pyysi minua mukaansa kirkkoon. Lähdimme sinne vanhalla autolla. Kirkossa saarnattiin Jumalan sanaa berberiksi, meidän kielellämme.”

Kirkossa nuoret miehet tapasivat naisen, joka toivotti heidät tervetulleiksi. Miehet saivat osallistua raamattupiiriin. ”He lukivat Apostolien tekoja enkä ymmärtänyt, mistä oli kyse. Piirin loputtua halusimme lähteä, mutta auto ei käynnistynyt. Eräs heistä sanoi, että voisimme viedä auton korjattavaksi tai rukoilla. Serkku halusi viedä auton korjattavaksi. Minä halusin kuitenkin kokeilla miehen ehdotusta. Niinpä mies rukoili. Rukoiltuaan hän kehotti serkkua käynnistämään auton. Auto käynnistyi.”

“Puoli vuotta sen jälkeen tulin uskoon. Kävin siinä kirkossa kaksi vuotta. Olin paimenena ja siivosin talleja. Opin tuossa  kirkossa olevalta ulkomaalaiselta naiselta, miten elää kristittynä. Hänen miehensä oli kirkon johtaja.”

“Veljeni ja serkkuni vastustivat kääntymistäni. Olin kyläni ensimmäinen kristitty, ja kylässä asui paljon kiihkeitä muslimeja. Ensin he menivät kylän imaamin luo, joka yritti palauttaa minut ruotuun. Vastasin, etten ollut koskaan edes ollut muslimi.” Sen jälkeen kylän vanhimmat puuttuivat asiaan. ”He uhkasivat häätää minut, mutta se oli vain puhetta. Kun vuonna 1993 kyläämme tuli terroristeja, kyläläiset uhkasivat paljastaa minut heille. Myöhemmin kanssani väiteltiin kiivaasti.”

“Vielä 1990-luvun alkupuolella sain julistaa evankeliumia kylässäni. Vein sinne Uuden Testamentin kirjoja. 1994 aloin kokoontua salaa joidenkin kristityksi kääntyneiden kanssa. Joskus kokoonnuimme kodeissa, joskus oliivipuiden alla – kokoonnuimme jopa hautausmaalla. Jos joku huomasi meidät, menimme muualle. Aina lopulta kävi niin, että meidät ajettiin pois.”

 

“Nuoruuteni oli hyvin vaikea. Isä asui ulkomailla ja tuli käymään vain kerran vuodessa. Näin hänet viisi tai kuusi kertaa. Toivoin, että hän olisi elämässäni läsnä ja halaisi minua. Kirkon johtajasta tuli minulle kuin isä. Hän huomasi minun olevan surullinen ja eristäytyvän muista. Hän kysyi syytä käytökselleni. Aluksi en halunnut kertoa, mutta vastasin, kun hän kysyi uudelleen ja uudelleen. Hän kertoi minulle Jumalasta, joka on Isäni ja aina minun kanssani.”

“Oli suuri muutos ymmärtää, että Jumala antaa anteeksi kaikki synnit. Islamilaisessa kulttuurissamme ei tunneta sellaista anteeksiantoa. Kirkon johtaja kehotti minua antamaan anteeksi isälleni. Se oli ensin vaikeaa. Isä oli tuottanut minulle vain kipua – sekä hänen poissaolonsa että hänen tekonsa satuttivat minua. Hän ei tukenut meitä taloudellisesti, mutta saattoi äitini monta kertaa raskaaksi. Minulla on kuusi sisarusta. Pastori sanoi, että anteeksiantaminen parantaisi minut. Se oli totta.”

“Aluksi uskoani vahvisti, että kävin kirkossa monta kertaa viikossa. Eräs nainen oli minulle kuin toinen äiti, jolle sain kertoa kaikesta. Hän opetti minulle Raamattua. Kuultuani, keitä Jeesus julisti autuaiksi, tulin rohkeammaksi. Palasin kylääni. Minua rohkaisi myös se, kun näin toisten tulevan uskoon todistettuani Jeesuksesta.”

“Siihen aikaan Algeriassa ei ollut tuhattakaan uskovaa. Nyt heitä on noin 35 000 ja enemmänkin, koska osa uskoo salaa.”

Musih selittää syitä kristittyjen määrän kasvuun: “Ensiksikin 1990-luvun terrorismi sai ihmiset epäilemään islamia. Toiseksi hallitus on sortanut monia ihmisiä, erityisesti berbereitä. Kirkko opettaa Jeesuksen ottavan jokaisen vastaan sellaisena kuin hän on. Kolmanneksi Kabylen alueella on ollut kristittyjä lähetystyöntekijöitä. He ja monet muut ovat uskollisesti rukoilleet maamme puolesta.”

Suurimmaksi haasteekseen Musih mainitsee kirkon sisäiset erimielisyydet. ”Olemme vielä nuori kirkko. Olemme epäkypsiä, eikä meitä ole opetettu tarpeeksi. Ennen avioliittoani koin jopa burnoutin ja masennuksen. Sen jälkeen kirkko on vahvistunut, koska sille on koulutettu johtajia. Itse en vuosiin saanut työstäni kirkossa mitään palkkaa, joten minun piti tehdä monenlaisia muitakin töitä.”

 

Maan hallituksesta Musih sanoo: “Se taistelee meitä vastaan. Viranomaiset sulkevat kirkkoja ja painostavat johtajia. Maan eteläisten, arabien asuttamien alueiden vahvistamiseen on sijoitettu paljon rahaa. Tämä on lujittanut islamia. Vuodesta 2008 lähtien on ollut oikeudenkäyntejä Kabylen asukkaita vastaan. Meitä painostetaan lähtemään, mutta olemme järjestyneet rukoilemaan tehokkaasti ja näemme herätyksen merkkejä. Muslimit tulevat luoksemme. He ovat väsyneitä ja jotkut heistä sanovat avoimesti haluavansa oppia tuntemaan Kristuksen.”

“Olemme itse yhteydessä noin 500 ihmiseen, joista puolet on arabeja. Koko maassa arabeja on kääntynyt kristityksi noin 4000. On monia kristittyjä, jotka eivät käy kirkossa, vaan katsovat kotonaan kristillisiä televisio-ohjelmia. Joskus tapaamme heitä kahviloissa. Jos kaikki salaa uskovat tulisivat kirkkoon, he eivät mahtuisi sinne.”

Koska kirkkoja on suljettu, kristityt ovat järjestäytyneet kotikokousten puitteissa. ”Viranomaiset pelottelevat meitä ja vierailevat jumalanpalveluksissa. Paljon muutakin tapahtuu. Poliisi takavarikoi erään pastorin passin moneksi viikoksi. Useita kirkon johtajia on kuulusteltu tuntikausia. Minullekin kävi niin. Ensimmäinen poliisi oli hyvin ankara. Hän huusi ja paiskoi ovia. Pysyin kuitenkin rauhallisena ja vastasin kysymyksillä tuntematta pelkoa. Sen jälkeen tuli toinen poliisi. Hän oli kohteliaampi, mutta tiesi paljon minusta. Se tuntui pahalta. Siitä tiedän, että minun pitää olla varovainen. Uskon, että heidän tarkoituksensa on tehdä meidän pappien työ turhaksi. Mutta se ei ole onnistunut. Pysymme paikallamme kuolemaamme asti.”

Maan eteläosassa tilanne on pahempi: ”Monia arabikristittyjä vainotaan. Muslimimiehet hakkaavat kristittyjä vaimojaan näiden uskon takia. Suku ja viranomaiset painostavat kristityiksi kääntyviä miehiä. Ihmisiä pakotetaan pois kodeistaan ja heitä uhataan työn menettämisellä. Odotamme viranomaisten alkavan vainota ihmisiä myös fyysisesti. Olemme jo kuulleet heidän hakanneen erään kristityn. Meidän pitää pysyä rauhallisina – tämä menee ohi. Kabylen alueella en ole koskaan kuullut kenenkään uhanneen tappaa kristittyä, mutta maan arabiosassa sitä tapahtuu. Muutama vuosi sitten kristityn koti poltettiin. Hän sai viestin, että seuraavaksi palaisi hän itse. Autoimme hänet muualle.”

Joskus Musih miettii vaimonsa kanssa, pitäisikö lopettaa. ”Rakastan amerikkalaisia sotaelokuvia. Ne eivät ole totta, mutta niistä voi oppia. Jos kääntää vihollisille selän, tulee ammutuksi. Olemme keskellä hengellistä sotaa. On parempi kulkea ase kädessä vihollista kohti. Ehkä pääsemme sillä tavoin tavoitteeseemme. Joskus meidän on toki levättävä. Silloin matkustamme muutamaksi päiväksi muualle.”

Open Doorsista Musih sanoo: “Kukaan muu ei ole niin sitoutunut meihin. Te pidätte lupauksenne. Tunnutte kuin omalta perheeltä; voimme jopa vitsailla yhdessä. Se auttaa paljon. Erityisesti arvostamme esirukousta. Olen ylpeä siitä, että minulla on esirukoilijoita, jotka tukevat minua taistelussa. Tietoisuus siitä tekee meistä rohkeita.”

 

Algeria on World Watch List 2019 sijalla 22. Lue lisää.

Pysy ajan tasalla

Tilaa tästä sähköpostiisi ajankohtaista tietoa Open Doorsin toiminnasta ja vainottujen kristittyjen tilanteesta maailmassa. Saat sähköpostiisi myös ajankohtaisia rukousaiheita noin kaksi kertaa kuukaudessa.

Kiitos tilauksesta!