Kolumbialainen Fransisco asuu alkuperäiskansojen perinteitä noudattavien keskellä. Kaksi hänen lapsistaan on lähetetty pois kotoa heidän koulutuksensa ja uskonnonvapautensa turvaamiseksi.
Francisco Edith Cuellazos syntyi Jerusalem-nimisessä kaupungissa Caucan maakunnassa Kolumbiassa. Hän viljelee kahvia, banaania ja maniokkia, mutta hän palvelee myös alueensa kristillisessä neuvostossa ja toimii seurakunnan ylistyksenjohtajana ja rahastonhoitajana.
Franciscon kotiseudulla Kristuksen seuraaminen voi maksaa työpaikan, perheen, fyysisen koskemattomuuden ja jopa vapauden.
Miten kaikki alkoi?
Francisco syntyi kristittyyn kotiin, jossa hänen vanhempansa uskoivat Jeesukseen, mutta hän itse ei uskonut, että Jumala olisi totta. ”Kaksikymppiseksi asti elämäni oli surullista, koska en tuntenut enkä seurannut Kristusta”, hän toteaa.
Kun Francisco kutsuttiin Caucan alkuperäiskansojen neuvoston (CRIC) juhliin, hän tiesi juhlintaan kuuluvan rituaaleja, jotka sotivat kristillistä uskoa vastaan. Hän päätti kuitenkin osallistua juhliin. Samaan aikaan seurakunnassa pidettiin paastoviikkoa.
”Suunnittelin meneväni juhliin, mutta en lopulta mennytkään. Sen sijaan osallistuin paastoon, ja sen kautta Jumala teki minulle ihmeen.”
Francisco kertoo, että paaston kolmantena päivänä hän vakuuttui siitä, että Jumala on totta, ja halusi oppia tuntemaan häntä paremmin. Niinpä Francisco kastettiin ja liitettiin seurakuntaan, jossa oli jo 50 jäsentä.
Kokoonnuttuaan ja palveltuaan Herraa uskollisesti kymmenen vuoden ajan seurakuntalaiset kokivat tarpeelliseksi perustaa kristillisen alkuperäiskansojen yhdistyksen, koska CRIC yritti sulkea seurakuntia ja pyrki sisällyttämään koulujen opetussuunnitelmiin alkuperäisuskonnon riittejä.
Seurakuntalaiset kokivat tarpeelliseksi perustaa kristillisen alkuperäiskansojen yhdistyksen.
”Halusimme perustaa yhdistyksen, jotta lapsemme voisivat saada kristillisen kasvatuksen”, Francisco kertoo. CRICin jäsenet olivat raivoissaan, koska kristityt myös kieltäytyivät osallistumista riitteihin sekä protesteihin, joissa vaadittiin maaoikeuksia.
Francisco perustelee asiaa sillä, että protestit eivät olleet rauhanomaisia eivätkä lainmukaisia, ja heidän mielestään kyse oli varastamisesta. Kristittyinä he eivät voineet osallistua CRICin toimintaan, mutta saadakseen edustajan valtiollisiin elimiin heillä täytyi olla jokin yhdistys.
Perustamalla uuden yhdistyksen kristityt eivät olleet riippuvaisia alkuperäiskansojen auktoriteeteista, mutta se ei tietenkään ollut hyväksi CRICille.
Työ kannatti
Francisco jatkaa: ”Kun irtaannuimme CRICistä, sieltä kerrottiin opetushallitukselle, ettei meillä ole oikeutta koulutukseen tai terveydenhuoltoon.”
Lisäksi sissit alkoivat uhkailla perheitä. ”Sissit etsivät joukkoihinsa jopa 12-vuotiaita lapsia. Vanhemmat olivat epätoivoisia. Eräs yhteisömme johtajista selvitti mahdollisuuksia saada lapset pois alueelta, ja kiitos Jumalalle, lapsille löytyi paikkoja Lasten keskuksesta.”
Ja niin lapset Valentina ja Elver hyvästelivät vanhempansa Franciscon ja Luzin sekä tätinsä Myriamin ja lähtivät yli 700 kilometrin päähän opiskelemaan uskonnonvapauden ilmapiirissä.
Yhteisö ja kristillinen kasvatus antavat toivoa
Kysyimme Franciscolta, kokiko hän kaiken työn ja evankeliumin julistamisen olleen sen arvoista, että kannatti joutua eroon lapsista ja saada vankeusuhkauksia. Hänen vastauksensa oli “kyllä”.
Eikä näin ole vain siksi, että lapset saavat kristillisen kasvatuksen ja että heillä on nyt uskovien yhteisö.
Kysymys on myös tulevaisuudesta: “Lapsemme saavat hyvän yleissivistyksen, mutta oppivat myös Raamattua. He pääsevät lähemmäs Jumalaa, ja se on heille, ja myös meille, todella tärkeää. Vaikka me kuolisimme, he jäävät jälkeemme julistamaan Jumalan sanaa ja toimimaan uusina johtajina.”
Huolimatta uhkauksista ja väärinkäytöksistä Francisco pitää katseensa Jeesuksessa. Hän on myös oppinut antamaan vainoajilleen anteeksi. Hän toivoo, että hänen yhteisössään monet löytäisivät Jeesuksen ja pelastuisivat ja että alue rauhoittuisi.
