Usko yhdistää valtamerten yli

Muutama kuukausi sitten englantilainen Heather George osallistui kansainvälisen naisten ryhmän mukana yhteiseen konferenssiin Etiopian vainottujen kristittyjen naisten kanssa. “En ole koskaan oikein välittänyt kristillisistä naisten konferensseista. Monet, joihin osallistuin kotimaassani, välittivät mielikuvan naisista pintapuolisina, herkkinä pikku olentoina, jotka enimmäkseen juttelevat kengistä! Mutta tämä Etiopian seminaari oli elämäni todellisia kohokohtia.

Yhteistä aikaamme sävyttivät Jesajan kirjan sanat: “Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi! Älä arkana pälyile ympärillesi – minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vakaalla, lujalla kädelläni.”(Jes. 41:10) Me vierailijat luimme nämä jakeet joka päivä englanninkielisistä Raamatuistamme, kun taas etiopialaiset naiset opettelivat ne ulkoa. Se oli tärkeää siitä yksinkertaisesta syystä, että muutamat heistä olivat lukutaidottomia.

Olimme tienneet, että elämämme on hyvin erilaista kuin niiden vähälukuisten naisten, jotka kohtaisimme Etiopiassa. Raamatun sanan mietiskely auttoi meitä kuitenkin ymmärtämään, että meitä eivät erota ainoastaan valtameret, vaan myös olosuhteet. Nämä naiset tiesivät hyvin vähän politiikasta, eikä heillä todennäköisesti ollut mielipiteitä ajankohtaisista maailman tapahtumista. Heillä oli tuskin mitään ammatillisia tavoitteita, ja he elivät niin yksinkertaisesti, että me lännessä tuskin kestäisimme sellaista. Mutta huomiotamme kiinnittivät heidän voimansa ja uskonsa, jotka inspiroivat meitä hengellisesti.

Jokainen heistä oli luopunut paljosta uskonsa tähden. Belenin mies erosi hänestä kun hän päätti seurata Jeesusta, ja Belen jäi heidän kolmen lapsensa yksinhuoltajaksi. Kaiken huipuksi hänen veljensä väitti valheellisesti Belenin varastaneen häneltä ison summan rahaa. Hän todella yritti saada Belenin katumaan luopumistaan siitä uskosta, jonka sisällä oli kasvanut.

Valittuaan Jeesuksen Missy karkotettiin kotoaan ja kylästään, ja hän joutui kokemaan jatkuvia uhkauksia. Kun Tsigestä tuli kristitty, ympäröivä yhteisö boikotoi rangaistukseksi hänen liikeyritystään. Myös häntä uhkailtiin jatkuvasti. Yettiyen vanhemmat ajoivat hänet pois kotoa kuultuaan hänen uudesta uskostaan. Yksi konferenssin osallistujista oli kirkon johtaja, joka jatkoi tehtävässään häneen kohdistuvasta vainosta huolimatta.

Viikkomme jatkui Raamattua opiskellen, käsitöitä tehden ja tarinoitamme jakaen. Kun tuli minun vuoroni, koin johdatusta puhua tunteista. Yhdessä heijastimme sitä totuutta, että Jeesus itse koki tunteiden koko kirjon. Joskus hän käsitteli niitä yksin: esimerkiksi silloin kun hänen serkkunsa Johannes surmattiin, hän vetäytyi yksinäisyyteen autioon paikkaan. Joskus taas Jeesus ilmaisi tunteensa toisille tai toisten edessä: esimerkiksi kaataessaan pöytiä temppelissä tai pyytäessään opetuslapsia rukoilemaan kanssaan.

Minulle oli kerrottu etukäteen, että Etiopian kirkossa ei yleensä puhuta tunteista. Se oli totta. Yksi naisista, kirkon johtaja sanoi: “Kukaan ei ole koskaan kysynyt, miltä minusta tuntuu.”

Me kaikki valitsimme yhden asian, joka tekee meidät onnelliseksi, ja yhden joka tekee surulliseksi. Jaoimme nuo asiat yhden ystävän kanssa. Sitten jakaannuimme pieniin ryhmiin ja huomasimme, kuinka vaikeaa meidän on puhua tunteistamme. Yksi etiopialainen nainen kertoi: “Voisin puhua tunteistani kristittyjen ystävieni kanssa, mutta jos muslimiystäväni tietäisivät että olen onneton, he olisivat hyvillään siitä!” Huomasin, että näiden naisten kohtaamalla sosiaalisella paineella on monia tasoja ja ulottuvuuksia.

Jokainen osallistuja sai tyhjän naamarin ja värikyniä. Naamarin ulkopinnalle he piirsivät, millaisina antavat muiden ihmisten nähdä heidät, ja sisäpinnalle, miltä heistä oikeasti tuntuu. Yksi eurooppalaisista vierailijoista näytti, kuinka hän oli piirtänyt naamarinsa ulkopinnalle leveän hymyn mutta sisäpuolelle kyyneleen, koska hän koki itsensä joskus yksinäiseksi. Yksi etiopialainen nainen näytti iloiset värit, joilla hän oli maalannut naamarinsa ulkopinnan, ja sitten sisäpuolelle piirtämänsä orvon hahmon. Hänkin tunsi itsensä yksinäiseksi.

On totta, että jokapäiväinen elämämme näyttää erilaiselta, mutta sisäiset taistelumme ovat samankaltaisempia kuin olimme ajatelleet. Tämä odottamaton paljastus yhdisti meitä, ja yhteyden tunne vain lisääntyi seuraavina päivinä. Etiopialaiset naiset kertoivat, usein kyynelten keskeltä, haasteistaan ja taisteluistaan. Samoin kertoivat myös vierailijat. Tajusimme, että meillä kaikilla on taakkoja elämässämme, mutta Herra on aina valmiina pyyhkimään kyyneleemme ja auttamaan.

Koristelimme myös peilejä muistaaksemme niihin katsoessamme, että meidät on luotu Jumalan kuvaksi, että olemme hänen lapsiaan ja heijastamme Hänen rakkauttaan ympärillemme.

“Aina kun näen peilin, tulen muistamaan kaukana olevia siskojani ja että Jumala rakastaa minua” yksi sisarista todisti.

Olen kuullut niin usein, että kirkko on yksi perhe, että se tuntuu melkein kliseeltä. Kun tapasin vainotut sisareni Etiopiassa, ymmärsin asian uudella ja hyvin todellisella tavalla. Ensi silmäyksellä voimme näyttää hyvinkin erilaisilta, mutta muistutamme toisiamme enemmän kuin luulemme, ja usko yhdistää meidät. Tarvitsemme toisiamme epätoivoisesti.