Sinut jätetään valumaan hiljalleen tyhjiin pisara kerrallaan, kuin tippuva hana. Sinulla on enää oma kehosi ja mielesi, ja tämä paikka tuhoaa lopulta nekin.
Nimeni on vanki numero 42. Tietenkään se ei ole oikea nimeni; se annettiin minulle saapuessani tähän pohjoiskorealaiseen vankilaan. Joka aamu kello 8 vartijat kutsuvat numeroa 42. Kun nousen seisomaan, en saa katsoa heitä. Minun pitää nousta ylös, laittaa käteni selkäni taakse ja seurata heitä kuulusteluhuoneeseen. Näen vartijoiden varjot, mutta varon koskaan näyttämästä siltä, että katsoisin heitä. Vaikka sama toistuu joka päivä, olen aina peloissani, koska he myös hakkaavat ja potkivat minua. Eniten sattuu se, kun he lyövät minua korville. Korvani soivat sen jälkeen tunteja, joskus seuraavaan päivään asti. Mutta ainakin olen vielä hengissä.
Joka aamu olen kuulusteluhuoneessa tunnin. Joka aamu he kysyvät samat kysymykset.
”Miksi olit Kiinassa?”
”Keitä tapasit?”
”Kävitkö kirkossa?”
”Onko sinulla Raamattu?”
”Tapasitko eteläkorealaisia?”
”Oletko kristitty?”
Kun kuulusteluni on hoidettu, he tuovat minut takaisin selliini. Se on kuuma päivisin ja kylmä öisin. Talvella ja kesällä lämpötilat ovat toisinaan sietämättömiä. Selli on niin pieni, että mahdun tuskin käymään makuulleni. Ei minun tosin annetakaan paljon makoilla. Minun pitää istua polviasennossa suljetuin nyrkein, joita en saa avata. Tämä paikka ei ole ihmisen paikka, mutta vartijoille en olekaan ihminen. En ole edes eläin. Raskas ovi ja lukot kolisevat takanani, kun minut lukitaan häkkiin, jonka hämärä valo ei koskaan tule kirkkaammaksi. Minut on eristetty yksinäisyyteen, koska he aavistavat totuuden. He näkevät kuulusteluhuoneessa kiistämisteni läpi.
Näin on siksi, että minä rakastan Jeesusta. Olenko kristitty? Kyllä. Mutta minun pitää esittää muuta. Jos myönnän, että kiinalaiset kristityt auttoivat minua, minut tapetaan – joko nopeasti tai hitaasti.
Kun nousen seisomaan, en saa katsoa vartijoita. Minun pitää nousta ylös, laittaa käteni selkäni taakse ja seurata heitä kuulusteluhuoneeseen.
Salainen uskon perintö
Ensimmäinen tuntemani kristitty oli isoisäni – vaikka en tiennyt sitä silloin. Sunnuntaisin hän usein käski minun lähteä ulos leikkimään. En ymmärtänyt syytä enkä halunnut ulos, mutta hän ei hellittänyt. Myöhemmin pakenin Kiinaan, koska Pohjois-Koreassa oli nälänhätä. Silloin tapasin ensimmäistä kertaa muita kristittyjä. He tekivät minuun vaikutuksen. He eivät koskaan varsinaisesti puhuneet evankeliumista, mutta osallistuin heidän jumalanpalveluksiinsa. Sitten eräänä yönä näin unta isoisästäni. Näin hänen istuvan piirissä muiden miesten kanssa: keskellä oli Raamattu, ja he rukoilivat. Unessani huusin heille: ”Minäkin olen uskova!” Silloin annoin elämäni Jeesukselle.
Jotenkin ymmärsin, että tulin uskovasta perheestä… Pohjois-Koreasta. Eräänä päivänä Kiinassa kävelin tien vartta, kun viereeni pysähtyi musta auto. Ensin luulin, että kuljettaja halusi kysyä reittiohjeita, mutta sitten autossa olleet miehet tulivat ulos ja kävivät minuun käsiksi. Yritin vastustella, mutta en päässyt karkuun. Miehet työnsivät minut autoon. Kun ovi suljettiin ja auto ajoi pois, tiesin, että elämäni oli ohi.
Olin muutaman viikon vankilassa Kiinassa, kunnes minut luovutettiin Pohjois-Korean viranomaisille. He toivat minut tähän vankilaan. Minun piti riisuutua ilkialasti, ja he tutkivat minut läpikotaisin selvittääkseen, olinko piilottanut jotain, erityisesti rahaa. Minut käskettiin pukeutumaan toisiin vaatteisiin, jotka eivät sopineet minulle eivätkä sopineet yhteen. Todennäköisesti joku toinen vanki oli käyttänyt niitä aikaisemmin. Sain nimeni noista vaatteista: vankilahaalarissani oli numero 42. Olin vain yksi vankien numero 42 sarjassa. Mietin, mitä edelliselle 42:lle tapahtui. Oliko hän kuollut? Oliko hänet teloitettu vai näännytetty tai hakattu kuoliaaksi? Vai oliko hän vain hiljalleen kuihtunut, kuin tippa kerrallaan kuiviin valuva hana? Olisi hän voinut olla elossakin, mutta se oli epätodennäköistä. Kaikki, jotka ovat joskus kuulleet pohjoiskorealaisista vankiloista, tietävät, että pelkästään hengissä selviäminen on sankaritarina.
En voi tehdä muuta kuin rukoilla. Rukoilla ja laulaa sydämessäni.
Yksin – eikä kuitenkaan koskaan yksin
Olen niin yksinäinen täällä. Tiedän, että täällä on muitakin vankeja. Kuulen heidän äänensä, mutta en koskaan näe heitä. Näen ainoastaan vartijoiden varjot ja auringon ja kuun valon niiden kulkiessa sellini pienen ikkunan ohi. En voi tehdä muuta kuin rukoilla. Rukoilla ja laulaa sydämessäni, en koskaan ääneen, vain sydämessäni. Laulan laulua, jonka kirjoitin päässäni.
Nyt on kulunut vuosi. En tiedä, kuinka kauan selviän. Jonain päivänä he kutsuvat minua, mutta minä en liiku. Olen kuollut pimeydessä. He hankkiutuvat eroon ruumiistani, ja seuraava uusi vanki saa minun vaatteeni ja hänestä tulee uusi numero 42. Selviääkö hän tästä helvetistä? Hakataanko häntä samoihin paikkoihin kuin minua? Huutaako hän apua Jumalalta – ainoalta, joka tuntuu näkevän, mitä meille tapahtuu täällä? Kuoleeko hän täällä minun laillani?
*****
Mutta tämä vanki numero 42 ei kuollut. Minä selvisin. Minut kutsuttiin lopulta ulos sellistäni ja vietiin oikeuteen. Sinne pääseminen oli jo voitto. Yleensä työleireille poliittisista ”rikoksista” – esimerkiksi Jeesuksen seuraamisesta – tuomitut eivät pääse tuomarin eteen. He vain katoavat selleistään. Useimmille kristityille käy niin.
Minä olen periksi antamatta kieltänyt, eivätkä he ole havainneet minua syylliseksi kristinuskon tunnustamiseen. Oikeudessa minulla ei ollut asianajajaa. Seisoin vain tuomarin edessä, vartijat takanani. Huomasin, että myös aviomieheni oli siellä. Hän katsoi minua surullisesti, selvästi itkettynein silmin. En ole koskaan nähnyt niin surullista katsetta. Minulla olisi ollut hänelle paljon sanottavaa, ja tiedän, että hänkin olisi halunnut puhua kanssani, muttemme voineet sanoa toisillemme sanaakaan. Tuomari kysyi häneltä, halusiko hän erota minusta. Murtuneella äänellä hän vastasi myöntävästi. Se särki sydämeni, mutta tiesin, että hänen piti tehdä tämä päätös lastemme vuoksi. Heitäkin rangaistaisiin, jos hän ei ottaisi avioeroa. Sitten minut tuomittiin neljäksi vuodeksi uudelleenkoulutusleirille. Siellä olen nyt.
Uudelleenkoulutuksessa
Leirillä työskentelen vähintään 12 tuntia päivässä. Jokainen päivä on kuin pitkä painajainen. Mutta ainakaan en ole enää yksin sellissä. Vuoden eristyksen aikana yksikään auringonsäde ei koskettanut ihoani. Oli ihmeellistä pelkästään päästä ulos tuosta sellistä ja tuntea tuuli iholla.
Kun saavuin tälle leirille, näin liikkuvia, muodottomia möykkyjä. Minulta kesti hetken tajuta, että ne olivat ihmisiä. Jotkut olivat kumarassa. Toisilta puuttui käsi tai jalka. Katsoin omia käsiäni ja jalkojani: ne olivat ohuet kuin tulitikut. En näyttänyt sen paremmalta kuin muutkaan vangit.
Noin kuukausi sitten olin sairaana, joten sain pysyä majoitusparakissa. Luulin olevani yksin, mutta sitten huomasin nurkassa olevan peiton liikkuvan. Kun katsoin pitempään, ymmärsin, että sen alla oli ihminen. Hiivin varpaisillani peiton luokse ja kuuntelin tarkasti. Peiton alla oleva nainen puhui tuskin kuultavalla äänellä, mutta sanat kuulostivat tutuilta. Yhtäkkiä tajusin, mistä oli kyse. Nainen rukoili. Menin takaisin omalle patjalleni ja tarkkailin häntä seuraavien päivien ajan. Noin viikkoa myöhemmin olimme töissä ulkona. Lähellä ei ollut ketään, joten kävelin naisen luokse ja kuiskasin hänelle: ”Tervehdys Jeesuksen nimessä.” Hänen kasvonsa kalpenivat. Hän tiesi, että jos joku kuulisi meitä, meidät todennäköisesti ammuttaisiin siihen paikkaan. Huomattuaan meidän olevan rauhassa hän hymyili minulle hiljaa.
Perustimme vankileirille salaisen kirkon. Kun olimme yhdessä ja tunsimme olevamme tarpeeksi turvassa, rukoilimme Isä meidän -rukouksen ja lausuimme raamatunjakeita ja apostolisen uskontunnustuksen. Hän on paljon rohkeampi kuin minä. Hän kertoo muillekin Jeesuksesta. Varmaan siksi hänet eräänä päivänä vietiin pois autossa. Kun näin hänen lähtevän, tiesin, että häntä oltiin viemässä kwan-li-so- eli kuolemanleirille. Se oli viimeinen kerta, kun näin hänet.
Olen edelleen täällä. Jumala on ollut minun kanssani joka päivä, joka tunti, joka minuutti ja joka sekunti. Eilen minulle ilmoitettiin, että minut vapautetaan. Olen ollut leirillä vain kaksi vuotta. Ensimmäisenä aion etsiä mieheni ja lapseni. Lapseni ovat kasvaneet paljon. Emme ole tavanneet vuosiin. Mutta Jumala on pitänyt minusta huolen. Hän varjeli minut luovuttamasta, silloinkin, kun minusta tuntui, että olin kuihtumassa pois. En ollutkaan kuiviin vuotava hana, vaan Jeesus antoi minulle elävää vettä. Hän esti minua päättämästä omaa elämääni ja auttoi minua rukoilemaan apua. Rukoilen ja uskon, että hän pitää huolen myös lapsistani samalla tavalla kuin minusta. Minun pitää kertoa heille tästä rakastavasta Jumalasta.
Tämä tarina perustuu todellisen pohjoiskorealaisen kristityn kertomukseen. Hänet laitettiin ensin vankilaan ja lähetettiin sitten uudelleenkoulutusleirille. Muutamia yksityiskohtia on lisätty muista vankilakokemuksista. Open Doors on kuullut samankaltaisia tarinoita useilta pohjoiskorealaisilta kristityiltä. Yksityiskohdat ovat kammottavan yhdenmukaisia. Jeesuksen seuraaminen on Pohjois-Koreassa riittävä syy sekä vankeuteen tällaisissa olosuhteissa että myös välittömään teloitukseen.
Vangin numero 42 tarina on päivittäin todellisuutta tuhansille ihmisille Pohjois-Koreassa. Open Doorsin arvioiden mukaan maassa on vangittuina noin 50 000–70 000 kristittyä. Kiinassa toimivien salaisten verkostojen avulla Open Doors tarjoaa hengellistä ja aineellista apua turvataloihin päässeille kristityille. Koulutuksen ja avustusten voimin ja Jeesukseen turvaten vanki numero 42:n kaltaiset kristityt selviävät. Kun pohjoiskorealaiset aikanaan palaavat kotiin, he vievät evankeliumin mukanaan. Tämä vahvistaa Pohjois-Korean kasvavaa kirkkoa ja osoittaa, ettei elävää vettä voi koskaan estää virtaamasta.
Jumala on ollut minun kanssani joka päivä, joka tunti, joka minuutti ja joka sekunti.
