Rohkea, sokea muslimitaustainen kristitty nainen kertoo, millaista on olla kylän ainoa kristitty
Ex-muslimin voi olla todella vaikea elää kristittynä. Uskon paljastuessa uhkaa jatkuva fyysinen vaara, halveksunta ja yhteisöstä eristäminen. Vastoinkäymisiä on joka päivä. Tämän tietää Achiam*. Hän on sokea 20-vuotias nainen. Kylänsä ainoa, joka tunnetaan kristittynä.
En voi puhua täällä uskosta. Kukaan ei halua kuunnella.
Tulitteko tänne asti vain tapaamaan minua?
OD:n työntekijät kävivät tapaamassa Achiamia hänen syrjäisessä kotikylässään Etelä-Tšadissa. Kylässä on noin 2 000 asukasta. Sinne kuljetaan pitkin kivistä vuorenrinnettä, jota vastapäätä on muutaman kilometrin päässä toinen suuri rinne. Rakennukset ovat pääasiassa savimajoja, joita ympäröi punottu aita. Siellä täällä on puita, jotka erottuvat maisemaa hallitsevista ruskean sävyistä.
Achiam asuu olkikattoisessa, polttamattomista tiilistä tehdyssä savimajassa, jonka oviaukossa on ruokoverkko. Lattialla on toinen ruokomatto – vuode. Majan seinään nojaa reppu. Achiam on vain käymässä kotona, sillä koulusta on lomaa.
Ja kyllä: matkustimme kylään nimenomaan tapaamaan Achiamia. Iloinen hymy nousee hänen kasvoilleen.
Rukoilkaa opintojeni puolesta
Syrjäkylästä koulutielle – ja kristityksi
Achiam syntyi sokeana. Vuonna 2005 hän pääsi sokeiden kouluun ja samalla evankeliumin vaikutuspiiriin. Aluksi hän vain kävi muiden mukana kirkossa. Kuuden vuoden kuluttua hän kääntyi kristityksi.
Kun Achiam sitten tuli ensimmäistä kertaa kääntymisen jälkeen kotilomalle, hän ei puhunut uudesta uskostaan mitään, mutta muut huomasivat sen silti. ”He huomasivat muutamassa päivässä, etten enää rukoillut samalla tavoin kuin he. Isä kysyi, mitä on tapahtunut. Tunnustin, että minusta on tullut kristitty ja että olin vapaasta tahdostani päättänyt seurata Jeesusta ja jättää islamin.”
”Sen jälkeen mikään ei ole ollut kuin ennen. Minua pidettiin pahimpana asiana, mitä perheelle on koskaan tapahtunut, ja jokaisella kyläläisellä oli asiasta sanottavaa. Olen perheen ainoa kouluun päässyt nainen, ja isälleni sanottiin kaiken johtuvan siitä, että minut oli päästetty kouluun.”
Ramadanin aikaan tilanne korostuu entisestään. Tiesimme, että Achiam on silloin vieläkin yksinäisempi kuin muuten, ja siksi käynti ajoitettiin sen mukaan. ”Kun tänä vuonna tulin tänne ja menimme pellolle, kuulin jonkun kysyvän veljeltäni, miksi minä en paastoa, vaikka on Ramadan. Hänen oli todella vaikea vastata kysyjälle…”
”En voi puhua täällä uskosta. Kukaan ei halua kuunnella. Olen täysin yksin. Päivisin en voi edes rukoilla ilman häirintää. Nyt odotankin myöhään iltaan, jolloin kaikki muut nukkuvat.”
”En pelkää mitään!”
Achiamin kotilomat ovat aina vaikeita. Perhe on tehnyt kaikkensa taivuttaakseen hänet palaamaan islamiin. Pari vuotta sitten majan katto oli rikottu, eikä kukaan suostunut auttamaan sen korjaamisessa. Täksi vuodeksi isä oli korjannut sen.
”Tiedän, että tämä ei lopu heti, mutta tiedän myös, että Jumala pitää minusta huolen. Olen tehnyt perheelleni selväksi, että seuraan Jeesusta ja ettei mikään mahti maailmassa saa minua muuttamaan mieltäni! Siitä alkaen olen saanut voimaa Jumalalta. En pelkää mitään.”
Achiam ei ole vain muiden avun varassa. Hän on oppinut koulussa käsitöitä ja kutoo lomilla lakkeja ja sukkia, joista saaduilla rahoilla hän ostaa saippuaa ja maksaa matkat kouluun ja takaisin. Hän on myös palkannut työntekijöitä auttamaan maatöissä. Sadon tuotto auttaa isää rahoittamaan seuraavaa kouluvuotta.
”Kiitos kun kävitte”, hän sanoo. ”Vanhempani näkevät, että kristityt veljeni auttavat. Jumala teitä siunatkoon!”
Myöhemmin kuulimme, että Achiamin yksinäisyys oli pahentunut. Hänet oli esitelty jokin aika sitten nuorelle kristitylle miehelle, joka myös oli sokea. He menivät kihloihin, mutta eivät ehtineet naimisiin, sillä Azarak* kuoli. Sen jälkeen isä yritti naittaa hänet iäkkäälle muslimille, mutta Achiam kieltäytyi. Isä raivostui ja ajoi hänet pois kotoa.
Hän pääsi pastorin perheeseen ja jatkaa päättäväisesti koulunkäyntiä.
”Rukoilkaa opintojeni puolesta. Vuonna 2020 suoritan ylemmän asteen tutkinnon. Rukoilkaa myös perheeni puolesta. Paine on vähän hellittänyt, mutta pyydän, että rukoilette edelleen Jumalaa muuttamaan heidän sydämensä, jotta he voivat löytää tien Kristuksen luo. Rukoilkaa, että koko yhteisö ja perheeni hyväksyvät minut sellaisena kuin olen.”
