On sunnuntaiaamu. Suuntaat seurakuntasi jumalanpalvelukseen, tervehdit tuttuja kirkon ovella, laulat virsiä muiden kanssa ja jäät vielä kirkkokahveille vaihtamaan kuulumisia. Mukana on seurakuntalaisia eri sukupolvista, myös lapsiperheitä.

Monille meistä suomalaisista kristityistä edellä kuvattu on arkitodellisuutta muodossa tai toisessa. Monet uskonveljemme ja -sisaremme kokoontuvat kuitenkin hyvin toisenlaisessa todellisuudessa. Seurakuntaelämä voi olla hyvin riskialtista, eikä sitä voi tehdä näkyvästi. Fyysistä kirkkorakennusta ei välttämättä ole, joten kokoontumiset järjestetään kodeissa, syrjäisissä ja huomaamattomissa paikoissa – joskus jopa vankileirien käymälöissä. Kokoontuminen voi olla sitä, että vain muutama uskova tulee paikalle, jotta he eivät herättäisi huomiota. Tai toisaalta, he saattavat olla koko se kristittyjen joukko, joka sillä alueella asuu.

Ei myöskään ole itsestään selvää, että perheet voivat osallistua seurakunnan kokoontumisiin. Esimerkiksi Kiinassa viranomaiset rajoittavat monin paikoin alaikäisten osallistumista seurakunnan toimintaan, ja useilla alueilla lapsia ja nuoria on estetty osallistumasta jumalanpalveluksiin ja kristilliseen opetukseen. Tämä herättää paljon huolta myös seurakuntien tulevaisuudesta.

Monilla alueilla seurakuntien ja kristittyjen toimintaa valvotaan ja rajoitetaan ankarasti. Silti monilla näillä alueilla seurakunnat kasvavat. Vainottujen kristittyjen kokemusten äärellä voi helposti tuntea syyllisyyttä omasta uskonnonvapaudestaan. Syyllisyyden sijaan voimme kuitenkin suhtautua tähän vapauteen kiitollisuudella. Voimme kantaa heitä rukouksissamme ja muistaa, että kuulumme samaan maailmanlaajuiseen seurakuntaan.

“Muistakaa vankeja, niin kuin olisitte itsekin heidän kanssaan vankeudessa, muistakaa pahoinpideltyjä, sillä onhan teilläkin ruumis.”
Hepr. 13:3

Siunattua kesäaikaa!

Johanna Kultalahti