Jumala, tuo mieheni takaisin

Pienen aleppolaisen asunnon seinällä on kuva, jossa Rober pitää hellästi morsiamensa Jinan kättä omassaan. Molemmat hehkuvat onnea ja luottamusta. Todellisuus on kuitenkin tällä hetkellä hyvin erilainen. Rober siepattiin viisi vuotta sitten ja hän on ollut kadoksissa siitä lähtien. Jina asuu kaksin pariskunnan pojan Abrahamin kanssa.

Jina on nyt 32-vuotias. Menevä seitsemänvuotias Abraham koettelee välillä äitinsä asettamia rajoja.

Jina kertoo: ”Kihlauduimme Roberin kanssa sodan aikaan 2011 ja menimme naimisiin samana vuonna. Abraham syntyi seuraavana vuonna. Vuonna 2013 mieheni siepattiin.” Avioliitto oli järjestetty, mutta Jina sanoo lopulta kiintyneensä Roberiin suuresti.

Miehen katoaminen on Jinalle niin kipeä muisto, että hänen on vaikea muistella avioliiton alkuaikoja ja parin yhteisiä unelmia. ”Olimme hyvin onnellisia Aposta. Unelmoimme hänen tulevaisuudestaan. Saimme viettää yhdessä vain hänen ensimmäistä syntymäpäiväänsä ennen Roberin sieppausta.” Apo on yleinen kutsumanimi Abrahamille armeniankielisten keskuudessa.

15. toukokuuta vuonna 2013 alkoi aivan tavallisesti. Rober lähti kotoa, ja Jina suuteli häntä hyvästiksi. Rober työskenteli varaosamyyjänä. Sinä päivänä hänen piti mennä bussilla Qamishlin kaupunkiin suurehkon rahasumman kanssa. Bussissa oli toinenkin kristitty, Elie. Matkalla tuntemattomat asemiehet pysäyttivät bussin, huusivat Roberia ja Elietä nimeltä ja käskivät heidän tulla ulos. Selvästi miehet siepattiin siksi, että he ovat kristittyjä.

Sieppauksen jälkeen Jina muutti poikansa kanssa asumaan appivanhempiensa luokse. Jina kertoo, että päätös johtui sekä pommituksista että siitä, ettei naisen ole Lähi-idässä sopivaa asua yksin. Omillaan asuva nainen kohtaa halveksuntaa ja on vaarassa joutua ahdistelluksi tai pahempaakin. Kolmen vuoden kuluttua Jina ja Abraham kuitenkin palasivat entiseen kotiinsa.

Kuukausia sieppauksen jälkeen sieppaajat soittivat Elien sukulaisille vaatien 600 000 Syyrian punnan lunnaita, mikä nykyrahassa vastaa noin 5400 euroa. Tavallisen syyrialaisen työläisen pitää työskennellä vuosia sellaisen summan tienaamiseksi. Elien vanhemmat kuitenkin maksoivat lunnaat, ja hänet vapautettiin. Elie kertoi vapauteen päästyään: ”Katsokaa, miten minua hakattiin. He pieksivät minua ketjuilla ja letkuilla ja ties millä. Mutta en usko, että Rober selviytyy. He käskivät Roberin kääntyä islamiin kerta toisensa jälkeen, mutta Rober kieltäytyi sanoen: ’Minulla on Jumalani, ja siinä kaikki’.” Elie ei kertonut, pakotettiinko hänetkin ”kääntymään” islamiin. Kristitylle olisi häpeällistä myöntää, että hän on kieltänyt uskonsa. Jinan mukaan Elie on nyt Ruotsissa, mutta muuta hän ei tiedä.

Tämän jälkeen Jina ei ole kuullut Roberista mitään. Kerran tuntemattomat ihmiset käskivät häntä maksamaan 5 miljoonan Syyrian punnan lunnaat Roberista, mutta he eivät suostuneet näyttämään tuoreita kuvia hänestä. He eivät myöskään antaneet Jinan kuulla Roberin ääntä, vaikka hän lupasi hankkia lunnasrahat. Jina sanookin, ettei hän usko, että kyseessä todella olisivat olleet Roberin sieppaajat. Jina puhkeaa kyyneliin ja joutuu pitämään pienen tauon. ”Aina nukkumaan mennessäni rukoilen, että Jumala palauttaisi hänet tänne. On niin vaikeaa olla ja kasvattaa poikaamme aivan yksin. Ihmiset sanovat, että minun pitäisi yrittää löytää töitä, mutta mihin sitten jättäisin poikani?”

Aleppolainen kirkko tukee Jinaa ja Abrahamia esimerkiksi ruokalahjoituksin. ”Emme tulisi toimeen ilman Hyvän Paimenen keskuksen apua,” Jina sanoo. Eräs katolinen organisaatio on antanut tukea Abrahamin koulunkäyntiä varten. Jina kantaa kuitenkin huolta poikansa tulevaisuudesta ja miettii, kuka kouluttaa hänet tulevaisuudessa.

Abraham on hyvin kiintynyt isoisäänsä, Roberin isään. ”Kun hän oli puolitoistavuotias, hän tunsi isänsä. Kun Rober siepattiin, Abraham meni mykäksi. Hänelle tuli puhe- ja ääntämisongelmia, joita hoidettiin kolme vuotta. Sitten hän alkoi lopulta puhua. Nyt Apo kutsuu isoisäänsä ’isiksi’. Kun isoäitini huomauttaa, että hän on isoisä eikä isä, Apo ei korvaansa lotkauta. Hän menee isoisänsä kanssa joka paikkaan: työpajalle, kirkkoon ja hakemaan ruokapakettia.”

Kysymme, mitä miehensä ominaisuuksia Jina näkee Abrahamissa. Jina vastaa hymyillen: ”Apossa on paljon Roberia. Se näkyy siinä, miten hän pitää huolta minusta. Apo sanoo: ’Äiti, rakastan sinua, älä jätä minua.’ Kun sairastun, hän tuo kaiken viereeni. Hän pelkää menettävänsä minutkin, koska hän on jo menettänyt isänsä.”

Abraham on innokkaasti mukana kirkon lastentoiminnassa. Hän kysyy usein, milloin on perjantai, sillä silloin on pyhäkoulua. Hän haluaa oppia Jeesuksesta. Nukkumaan mennessään hän rukoilee isä meidän -rukouksen arabiaksi ja armeniaksi. Jina kertoo myös ylpeänä, että Apo on yksi luokkansa parhaista koulussa.

”Kaikki kysyvät, miten pärjään yksinäisenä naisena poikani kanssa. Aamulla herätessäni rukoilen Jeesusta ja kiitän Häntä uudesta, kauniista päivästä. Sitten luen Raamattua. Usein Apo kysyy, mitä luen, ja pyytää lukemaan hänellekin. Luen sen hänelle ja selitän parhaan kykyni mukaan. Uskoni Jumalaan on suuri. Sanon: ’Jumala, tapahtukoon sinun tahtosi. Pyydän sinua vain palauttamaan mieheni terveenä.’ Joskus polvistumme yhdessä Apon kanssa ja pyydän häntä toistamaan rukouksen perässäni.”

Olemme vaikuttuneita tämän nuoren naisen uskosta ja kiitollisia siitä, että kirkko tukee häntä monin tavoin.