Tuhovoimainen ero
Monet korealaiset kristityt rukoilevat, että Pohjois- ja Etelä-Korea voisivat jälleen yhdistyä. Jo seitsemän vuosikymmenen ajan nämä kaksi maata ovat kehittyneet vastakkaisiin suuntiin. Yhteistä niille on uskossaan vahva seurakunta – toinen vapaa, toinen kätketty.
Elokuun 15. päivänä vuonna 1945 Korean niemimaa jaettiin 38 leveyspiiriä myöten: pohjoisosaa alkoivat tilapäisesti hallinnoida Neuvostoliitto ja Japani, eteläosaa USA. Yli 70 vuoden jälkeen tämä keinotekoinen jako on tuottanut kaksi hyvin erilaista maata.
Ensimmäisten 1800-luvulla saapuneiden lähetystyöntekijöiden jättämä perintö ei voisi olla erilaisempi kuin mitä se on Pohjois- ja Etelä-Koreassa. Pohjoisen hallinto vangitsee, kiduttaa ja teloittaa ihmisiä rutiininomaisesti heidän uskonsa vuoksi, kun taas eräät maailman suurimmista seurakunnista sijaitsevat etelässä. Etelä-Korea on Yhdysvaltojen jälkeen suurin lähetystyöntekijöiden lähettäjämaa.
Entä ennen jakoa? Kristinuskon historia on Pohjois-Koreassa yllättävän vahva. Vielä 1900-luvun alussa Pjongjangin horisontissa erottui niin monen kirkon ristit, että sitä kutsuttiin “Idän Jerusalemiksi”.
Toisin kuin tänään, pohjoinen oli ennen avoimempi ja hyväksyvämpi kuin takapajuinen maatalousvaltainen etelä. Se kävi kauppaa ja sai kulttuurisia vaikutteita Kiinasta ja Mantsuriasta. Nuoret amerikkalaiset 1880-luvulla tulleet lähetyssaarnaajat käyttivät kolmikärkistä ”evankeliointi, koulutus ja lääkintä” -strategiaa. He rakensivat kirkkoja, kouluja ja sairaaloita ja käyttivät hiljattain käännettyä koreankielistä Raamattua.
Pohjoinen:
Maanalaista ylistystä
Vuonna 1907 vuosikymmenten lähetystyö kulminoitui suureen Pjongjangin herätykseen. Sille olivat leimallisia julkiset synnintunnustusrukoukset, mukaan lukien parannus vihasta japanilaisia vastaan, jotka olivat miehittäneet kaupunkia vuodesta 1904. Massakääntymisten seurauksena kirkkoja kohosi kuin sieniä sateella.
Sen sijaan japanilaisten virallinen herruus vuosina 1910–1945 oli traumaattista. Kirkon rinnalla kärsivät myös buddhalaiset ja kunfutselaiset perinteet. Lopulta vuonna 1945, toisen maailmansodan ja Korean jaon jälkeen, pohjoinen alkoi hyökätä kirkon kimppuun.
Virallisesti Korean demokraattinen kansantasavalta perustettiin vuonna 1948. Siitä alkoi Kim Il Sungin johdolla kristinuskon systemaattinen vainoaminen ja pyyhkiminen kansalaisten mielistä. Monet kristityt pakenivat tätä stalinistista utopiaa etelään. Korean sodan (1950-53) jälkeen kaikki julkinen kristillinen uskonnollisuus kiellettiin, ja kristittyjen piti viedä uskonsa maan alle.
Tämän päivän Pohjois-Korea on ateistinen ja totalitaarinen maa, mutta sen koillisella Kiinan vastaisella rajalla lähetystyö on yhä voimissaan. Pohjois-Koreaan erikoistuneen tutkija Andrei Lankovin mukaan sen hallinto pelkää kuollakseen kristinuskoa, jonka se pelkää leviävän kuten Etelä-Koreassa ja kehittyvän hallitukselle vaihtoehtoiseksi ideologiaksi ja voimanlähteeksi. Koska maanalaiset katakombiseurakunnat leviävät ja niiden jäsenet ovat valmiita tulemaan jopa kidutetuiksi, vangituiksi ja teloitetuiksi, heillä on ehkä syytäkin.
Etelä:
Rukousta vuorilla
Tätä nykyä noin kolmannes Etelä-Korean väestöstä on kristittyjä. Ilmiömäinen kasvu (ennen Korean sotaa kristittyjä oli vain 2 %) johtuu osittain yhteiskunnallisista ja taloudellisista syistä. Sodan jälkeiset vuodet 1950-luvulla olivat synkkiä. Kansakunta koki olevansa hätätilassa, ja protestanttinen työmoraali vaikutti rohkaisevan kovaan työhön kohti parempaa maallista menestystä. Jotkut näkivät tämän myös merkkinä Jumalan siunauksesta. Toisaalta seurakuntien yhteydet Yhdysvaltoihin vetosivat korealaisten toiveisiin modernista elämästä, mutta kasvu oli myös aidosti hengellistä.
Ennen sotaa – miehityksen ja sorron aikana – monilla kristityillä oli tapana nousta Soulia ympäröiville vuorille rukoilemaan maansa puolesta tuntikausiksi ennen aamunkoittoa. Niitä alettiin kutsua Rukousvuoriksi ja käytäntö jatkuu yhä, mutta nyt tarkoitusta varten rakennetuissa retriittikeskuksissa.
Korealainen rukous on intensiivistä, kristityt rukoilevat usein samanaikaisesti ja kovaan ääneen. Monissa seurakunnissa on yhä varhaisaamun rukous ennen päivän alkua, samoin yli yön kestävä rukous perjantaisin.
Seurakuntien kasvu alkoi Etelä-Koreassa hidastua 1990-luvulla. Jotkut analyytikot viittaavat elintason nousun tuomaan tyytyväisyyteen samoin kuin skandaaleihin ja suurimpien kirkkojen keskinäiseen kinasteluun. Toisaalta korealaisten sisukkuus, kova työ ja yhteydenkaipuu merkitsevät, että Kristuksen ruumis on pysynyt vahvana.
