Eräs Open Doors -tiimin jäsen sai todistaa kipeästi kaivatun ruoka-avun toimittamista tuhansille väkivallan uhan alla eläville perheille.
ADF-järjestö (islamistinen kapinallisryhmittymä) jatkaa iskujen tekemistä pääosin kristittyjen asuttamassa Pohjois-Kivun provinssissa, Kongon demokraattisessa tasavallassa. Järjestö pyrkii islamilaistamaan alueen ja on vastuussa satojen ihmisten surmaamisesta. Tuhannet ovat joutuneet lähtemään kodeistaan. OD on läheisessä yhteydessä paikallisen kirkon kanssa ja on useaan otteeseen vieraillut alueella rohkaisten uskovia ja toimittaen hätäapua. Eräs tiimin jäsen palasi äskettäin alueelta. Seuraavassa on hänen kertomuksensa kokemuksistaan matkalta, jota hän ei koskaan unohda. Matkaan sisältyi myös yllättävä kohtaaminen ananaksen kanssa.
Olimme jälleen kerran Pohjois-Kivun alueella kylmänä ja pilvisenä heinäkuun aamuna. Taivaan peittävät pilvet näyttivät surullisilta, valmiilta itkemään. Pystytimme telttoja kuivamuonan suojaksi.
Ihmiset kerääntyivät ympärillemme nähdäkseen, mitä olimme tekemässä. Kyläläiset olivat tuoneet kattiloita, ämpäreitä, laukkuja ja kankaita – kaikkea, johon voisivat kerätä oman osuutensa hätäavusta. Ihmisjoukko muistutti minua kansanjoukosta, joka tuli kuuntelemaan Jeesusta; me emme tosin puhuneet sanoin, vaan sydämin ja käsin.
Iltapäivällä aurinko alkoi hymyillä, samoin ihmiset ympärillämme. Jokainen perhe sai 12,5 kiloa riisiä, 15 kg papuja, 10 suolapakettia, 5,5 litraa palmuöljyä ja 5 saippuapalaa.
Ihmisten joukossa oli Marie, 73-vuotias nainen. Ilo Marien kasvoilla oli jotakin, jota en ollut koskaan aiemmin kokenut.
Marie lausui kiitoksensa avusta, jonka hän sai vastaanottaa:
“Kiitos! Tämä auttaa minua ja perhettäni valtavasti. Se, mitä olemme juuri saaneet, on suoraan Jumalalta. Kiitän Häntä tästä lahjasta ja Jumala teitä siunatkoon! Älkää väsykö ihmisten auttamisessa!”
Mitä Marie teki seuraavaksi, sitäkään en ole koskaan aiemmin kokenut. Hän pyysi minua jakamaan lounaan kanssaan seuraavana päivänä. Olin kahden vaiheilla: toisaalta en halunnut syödä yhtään siitä elintärkeästä ruuasta, jonka Marie oli saanut, mutta toisaalta en halunnut loukata häntä kieltäytymällä lounaasta.
Marielle ei voinut sanoa ei, joten seuraavana päivänä vierailin hänen pienessä “kodissaan”, mutaisessa koululuokassa. Paikkakunnalla ei ollut virallista pakolaisleiriä, joten kolme paikallista koulua majoitti lähes tuhat perhettä.
Marien perheen luokkahuoneessa pöydät oli siirretty seinän viereen. Niiden päällä kuivui erilaisia vaatteita. Vesikanisterit, kattila ja lautaset koristelivat muita pintoja heikosti valaistussa huoneessa. Lattialla oli Marien tyyny ja ohut muovimatto, jolla yksi naisen lastenlapsista nukkui.
Heinäkuu on loma-aikaa, elämä on siedettävämpää kuin kouluvuoden aikana. “Joka aamu lakaisemme luokan lattian ja keräämme kaikki tavaramme ulos. Odotamme, kunnes koulupäivä on ohitse. Sitten viemme tavaramme takaisin sisään ja alamme valmistaa mitä tahansa ruokaa, jota olemme saaneet käsiimme. Emmehän me voi tukehduttaa oppilaita savuun”, sanoo Marie suhtautuen kärsimyksiinsä kevyesti.
Koko elämänsä Marie on asunut Kamangossa, lähellä Ugandan rajaa, kunnes islamistikapinalliset hyökkäsivät noin vuosi sitten.
“Olimme kotona, kun kuulimme ulkoa melua. Mieheni pyysi minua katsomaan, mitä tapahtui. Poistuin takaovesta ja kapinalliset tulivat etuovesta. He surmasivat mieheni ja kolme muuta ihmistä, jotka olivat kotonamme.” Kaoottinen epävarmuus pakotti Marien ja hänen jäljellä olevan perheensä jättämään kotinsa ja muuttamaan n. 100 kilometrin päässä olevaan Eringetin kylään. Mutta sielläkään ei ollut turvallista. Kapinalliset hyökkäsivät sinnekin ja Marie joutui pakenemaan 25 kilometrin päähän Oichaan.
Nyt hän ja hänen perheensä yrittävät selviytyä tehden mitä tahansa työtä. Joka aamu kaikki Marien lapset menevät kaupunkiin yrittäen löytää jotakin työtä. Marie itse ei voi tehdä fyysistä työtä ikänsä tähden, mutta olosuhteista johtuen hänenkin on tehtävä, mitä kykenee. “Yleensä autan maanviljelijöitä, vien heille vettä ja teen muita töitä. Päivän lopuksi he antavat minulle vähän öljyä.”
Saamansa pienen öljytilkan – joskus vain puoli litraa – hän myy saadakseen ruokaa perheelleen.
Minusta oli entistä epämukavampaa syödä Marien perheen kanssa, kun kuulin heidän tilanteestaan. Onneksi meidän aikamme siellä oli melkein lopussa ja minun täytyi lähteä. Kiitin sydämessäni Herraa mahdollisuudesta kieltäytyä kutsusta. Minulla oli enää muutama minuutti aikaa ja kerroin hänelle tämän. Mutta hänpä ei ollutkaan näin helposti huijattavissa.
“Arvelin, että näin voisi käydä, joten valmistin tämän ananaksen sinulle. Sinun täytyy ottaa tämä mukaasi!”
Mitä koin Marien kanssa tuona heinäkuisena päivänä jää mieleeni ainiaaksi. Näistä karuista olosuhteista huolimatta hän oli edelleen täynnä vieraanvaraisuutta, valmis jakamaan vieraan ihmisen kanssa pienen ruoka-annoksensa. Hänen asenteensa kumpuaa kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan.
Jos minulla olisi ollut vielä yksi päivä aikaa, olisin osallistunut Marien kanssa seurakunnan kokoukseen seuraavana päivänä kiittääkseni Jumalaa kaikista uskollisista OD:n tukijoista ympäri maailmaa.
