Intialainen Sitara*, 21, on jo kuuden vuoden ajan toiminut äitinä kahdelle nuoremmalle sisarukselleen. Nuoret ovat yhteisössään vainottuja uskonsa tähden, mutta Open Doorsin apu on osoittanut heidän kuuluvan maailmanlaajuiseen perheeseen.

 

Sitara odottaa savimajansa edessä kahdeksanvuotias sisko vierellään, kun Open Doorsin paikalliset kumppanit saapuvat. Teini-ikäinen veli Shekhar* järjestää vieraille istumapaikkoja, ja he istuvat keskustelemaan.

Pandemia on tehnyt elämästä vaikeaa kaikille Intiassa. Shekhar, 15, joutui jättämään koulun ja aloittamaan työt huolehtiakseen siskojen perustarpeista. Pandemian takia on kuitenkin hyvin vaikeaa löytää työtä ja päivinä, jolloin ruoka on lopussa, he menevät sänkyyn nälkäisinä. ”Jos Jumala ei olisi ollut uskollinen, emme olisi tavanneet sinua. Sinä tuot meille ruokaa aina, kun kerromme sen olevan lopussa”, Sitara sanoo.

”Tiesin Jumalan täyttävän tyhjyyden, jota kukaan muu ei voi täyttää.”

Sitten hän johdattaa vieraat sisälle taloon, levittää kaksi vanhaa mattoa lattialle ja ohjaa Sureshin ja Maheshin istumaan toiselle. Sitara istuu sisaruksiensa kanssa toiselle. Pienessä majassa ei ole ikkunoita. Ovi on melkein rikki. Sängyt ja patjat puuttuvat, joten nämä samat matot ovat myös nukkumista varten.

Sitara kertoo: ”Meillä on vanhempien perintönä muutama pelto. Isäni viljeli niitä, mutta meillä ei ole ketään, joka tekisi sitä työtä. Olemme antaneet ne muiden käyttöön, ja he antavat meille osan sadosta. Näin saamme vähän ruokaa.”

”Lisäksi ihmiset seurakunnassamme ovat ystävällisiä. He antavat meille toisinaan vihanneksia. Elämä on kuitenkin raskasta. Koti tarvitsee korjausta, ja Shekharilla ja minulla on vaikeuksia löytää töitä. Mutta Jumala antaa rohkeutta ja voimaa jokaiseen päivään.”

”En ole katsonut taakseni”

Kun kysymme, mikä saa Sitaran luottamaan Herraan, hän sanoo: ”Tulin uskoon teininä, enkä ole sen jälkeen katsonut taakseni.”

Sitara kertoo, kuinka tuli uskoon: ”Äitimme halvaantui ollessamme pieniä, joten jätin opintoni huolehtiakseni hänestä. Isäni teki myös kaikkensa, mutta äiti ei parantunut. Sitten joku ehdotti, että äiti pitäisi viedä kirkkoon rukoiltavaksi. Sain isältäni luvan ja vein hänet kirkkoon pitkän matkan päähän.”

”Häntä pidettiin seurakunnan mailla lähes vuoden ajan, ja joka päivä ihmiset tulivat rukoilemaan hänen puolestaan. Näimme hänen terveydentilansa paranevan. Mutta se ei kestänyt. Jonkin ajan kuluttua hän kuoli.”

Sitaran silmät täyttyvät kyyneleistä hänen puhuessaan.

”Kyläläiset olivat raivoissaan ja syyttivät uskoamme siitä, että tämä tapahtui.”

”Hänen ruumiinsa tuotiin kylälle, mutta häntä ei saanut haudata kylän hautausmaalle. Kyläläiset haukkuivat ja syyttivät meitä siitä, että olimme olleet kirkossa. He kehottivat hautaamaan äidin kirkon maille. Lopulta hautasimme hänet pellollemme. Jotkut uskovat tulivat auttamaan tuhkaamisessa, sillä koko kylä hylkäsi meidät.”

Sitaran isä oli šokissa. Hän toivoi, että vaimo paranisi rukouksen seurauksena, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan perhe tuli täysin hylätyksi, koska he olivat olleet yhteyksissä kirkkoon.

Isä oli raivoissaan ja syytti Sitaraa tapahtuneesta. Hän myös varoitti lapsia olemasta koskaan yhteyksissä kristittyihin.

”Mutta en voinut olla käymättä kirkossa”, kertoo Sitara. ”Vaikka äitini kuoli, tiesin Jumalan olevan totta. OIin maistanut Hänen rakkauttaan. Tiesin Jumalan täyttävän tyhjyyden, jota kukaan muu ei voi täyttää. Menin sisaruksieni kanssa salaa kirkkoon. Aina kun isäni sai tietää, meidät piestiin koko naapuruston edessä ja jäimme ilman illallista.”

Sitaran ääni särkyy hänen kertoessaan koettelemuksistaan ja hän kääntää katseensa pois.

Jumalan on läsnä myös pahimpina hetkinä

Sitten eräänä päivänä tapahtui jotain vielä pahempaa. Isä oli palaamassa torilta, kun hän sai sydänhalvauksen ja kuoli siihen paikkaan. Sitara oli viidentoista, hänen veljensä yhdeksän ja siskonsa kaksivuotias.

Yhteisö ei osoittanut lapsille empatiaa.

”Kyläläiset olivat raivoissaan ja syyttivät uskoamme siitä, että tämä tapahtui. He kielsivät hautaamasta isäämme kylään. Jälleen kristityt auttoivat ja hautasimme isän äidin viereen pellolle. Vain Jumala tuli avuksemme silloin, ja niin Hän tekee yhä edelleen.”

Open Doorsin paikallinen kumppani tutustui Sitaraan kaksi vuotta sitten hänen pastorinsa kautta. He ovat pitäneet säännöllisesti yhteyttä, ja sisarukset ovat saaneet pandemian aikana useasti ruoka-avustuksia. Nuoresta iästään ja kokemistaan vaikeuksista huolimatta Sitaran usko on vahva.

Lähtiessämme hän sanoo varmalla äänellä: ”Kiitos siitä, että rohkaisette meitä. Me tiedämme, että Jumala on Isämme. Mitä tahansa tarvitsemmekin, me rukoilemme, ja Hän vastaa meille. Olemme kokeneet Hänen läsnäoloaan pahimpinakin hetkinä.”

Pyydämme, että jatkatte Sitaran ja hänen veljensä ja sisarensa tukemista rukouksin. Rukoilkaa, että Jumala täyttää heidän tarpeensa ja auttaa heitä luottamaan apuunsa.

Katso video