Nicaragualainen Roberto* sai kutsun evankeliumin julistamiseen kohdattuaan Kristuksen. Hän joutui kuitenkin ankaran vainon kohteeksi: hänet vangittiin ja häntä kidutettiin. Lopulta hänet karkotettiin maanpakoon. Silti Roberton tarina osoittaa voimallisen totuuden: uskoa voidaan vainota, mutta sitä ei voi koskaan sammuttaa.

Roberto* näyttää nelikymppiseltä, mutta puhuessaan Kristuksesta hänen silmistään loistaa lapsenomainen ilo. ”Jeesus muutti elämäni täysin. Ei ole suurempaa iloa kuin tuntea Hänet”, Roberto sanoo.

Roberto kertoo saaneensa kutsumuksen sanan julistamiseen heti, kun hän otti Jeesuksen vastaan. ”Tunsin, etten voinut pysyä hiljaa. Siitä lähtien minulla on ollut valtava halu auttaa muita tuntemaan Jumala, joka pelasti elämäni.”

Roberton matka Jumalan kanssa alkoi 1990-luvulla, kun eräs ystävä kutsui hänet pieneen seurakuntaan Nicaraguan pääkaupungissa Managuassa.

Muutaman viikon kuluttua hän aloitti saarnaamisen. ”Lähdin suoraan kasteelta saarnaamaan kaduille. Saarnasin jopa busseissa. Muutaman kuukauden kuluttua johdin evankelioimiskampanjaa.”

”Me rukoilimme aina: ’Herra anna meille ainakin yksi ihminen täällä’. Kun joku avasi meille kotinsa, seurakunta syntyi sinne.”

Roberto

Tuolloin Nicaragua oli siirtymässä kohti sosialismia. Maata olivat muokanneet vuosien korruptio ja eriarvoisuus. Politiikka oli vääristänyt evankeliumin sanoman. Jotkut sekoittivat siihen marxilaisia ideoita. Toiset taas torjuivat evankeliumin ulkomaisena vaikutteena ja kutsuivat sitä vallankumouksen viholliseksi.

”Saarnaajia pilkattiin. Myös ystävät kyseenalaistivat. Kristityt kokivat paljon torjuntaa, joskus jopa työnhaussa”, Roberto muistelee.

Mikään ei kuitenkaan pysäyttänyt häntä. Hän halusi vain puhua Jeesuksesta.

Ajan myötä Roberto ymmärsi, että evankeliumin julistaminen ei riittänyt. Uskoa piti juurruttaa. ”Oli eri asia viedä viestiä eteenpäin kuin tehdä ihmisistä opetuslapsia.”

Yhdessä kristityn ryhmän kanssa hän alkoi matkustaa syrjäisiin ja vaikeapääsyisiin paikkoihin. ”Jokaisessa yhteisössä kohtasimme esteitä. Kerran juopuneet, aseistetut miehet yrittivät pelotella meitä. Me rukoilimme aina: ’Herra anna meille ainakin yksi ihminen täällä’. Kun joku avasi meille kotinsa, seurakunta syntyi sinne.”

Viranomaisia huolestuttava kasvu

2010-luku oli käännekohta. Roberto ja hänen työtoverinsa tekivät laajoja evankelioimiskampanjoita kansainvälisellä tuella. He eivät enää pelkästään saarnanneet. He järjestivät lääkintäpartioita, jakoivat ruokaa ja kouluttivat paikallisia seurakuntia.

”Ihmisiä tuli eri kaupungeista. Jumala oli herättänyt heissä sanan nälän eikä mikään voinut sammuttaa sitä.”

Vuonna 2018 järjestettiin mielenosoituksia, joissa tuhannet nicaragualaiset marssivat rauhanomaisesti protestina Ortegan hallitukselle. Tämän jälkeen hallitus kiristi otettaan maasta.

”Siitä alkaen Nicaragua alkoi sulkeutua yhä enemmän. Juhlat, kuten Raamatun päivä, joita aiemmin sai juhlia, kiellettiin. Seurakunnat joutuivat hakemaan lupia, joita ei ollut koskaan ennen tarvittu. Tavoitteena oli sulkea evankeliumi kirkkojen seinien sisälle”, Roberto muistelee.

Sananjulistusta tarkkailtiin. ”Jos hallitus ei pitänyt siitä, mitä sanottiin, seurakunta saatettiin sulkea ja siltä otettiin laillinen asema pois.”

Myös evankelioimistapahtumia alettiin estää. ”Eräänä päivänä he vain käskivät lopettaa kaiken. Yritimme saada vastauksia, mutta niitä ei ollut.”

Tämä oli vasta alkua Roberton kokemalle suurelle epäoikeudenmukaisuudelle.

Päivä, jolloin kaikki muuttui

Eräänä iltapäivänä, kun Roberto oli tekemässä evankelioimistyötä vanhimman tyttärensä kanssa, hänelle soitettiin. Työtoveri kertoi, että heidän piti mennä ilmoittautumaan poliisiasemalle.

Roberto luuli, että kyseessä olisi vain rutiinikäynti. Hän jätti tyttärensä isänsä luo ja ajatteli palaavansa illalla. Kului kuitenkin monta kuukautta, ennen kuin hän näki jälleen perheensä.

”Kun meidät kutsuttiin poliisiasemalla sisään, he istuttivat meidät alas. Ennen kuin edes tajusimme, meidät oli pidätetty. Meitä syytettiin yrityksestä kaataa hallitus. Se oli kaikki valetta.”

Sen jälkeen heiltä riistettiin kaikki oikeudet: ei vierailuja eikä yhteydenpitoa. Muutaman päivän päästä Roberto seisoi kylmässä oikeussalissa ja kuuli tuomionsa: yli 10 vuotta vankeutta. Hänellä ei ollut asianajajaa eikä puolustusta. “Meidät tuomittiin rikoksista, joita emme olleet tehneet.”

”Meillä ei ollut vettä. Ruoassa oli kiviä. Kuumuus oli kestämätöntä ja tukahduttava ilma aiheutti ihottumaa. Saimme nähdä päivänvaloa vain viisi tai kymmenen minuuttia päivässä, joskus ei ollenkaan.”

Roberto

Roberton palvelustyö haluttiin saada loppumaan. ”He olivat vihaisia, koska me julistimme sanaa ja rakensimme seurakuntaa ulkomaisella tuella. Osa hallituksista haluaa kontrolloida kaikkea, jopa kirkkoa. He pelkäsivät, että kirkko kasvaisi ja olisi heidän hallintansa ulottumattomissa.”

Vankila oli kuin maanpäällinen helvetti. ”Meillä ei ollut vettä. Joimme likaista vettä. Ruoassa oli kiviä. Kuumuus oli kestämätöntä ja tukahduttava ilma aiheutti ihottumaa. Meillä oli vankien vaatteet. Saimme nähdä päivänvaloa vain viisi tai kymmenen minuuttia päivässä, joskus ei ollenkaan.”

Ensimmäiset viikot olivat vaikeimmat. Pahinta Robertolle oli se, ettei hän tiennyt sukulaistensa kohtalosta. ”Se oli jatkuvaa henkistä kidutusta. Monet meistä sairastuivat omien ajatustemme takia.”

Myös vaino jatkui vankilassa. ”Emme saaneet pitää Raamattua. Aluksi jotkut vartijat kielsivät meitä pitämästä hartauksia tai rukoilemasta ääneen.”

Sananjulistusta kaltereiden takana

Vuosia aiemmin Roberto oli osallistunut Open Doorsin tukemiin tilaisuuksiin vahvistaakseen teologista tietämystään.

”He antoivat meille materiaaleja kristittyjen vainosta ja siitä, kuinka säilyttää usko vastoinkäymisten aikana. En tiennyt silloin, että Jumala valmisti meitä kokemaan sen henkilökohtaisesti.”

Tämä valmistautuminen osoittautui tärkeäksi, kun Roberto eristettiin kokonaan ulkomaailmasta. Jumala oli hänen kanssaan myös vainon keskellä.

”Sanoimme Jumalalle: emme tiedä, miksi olemme täällä, mutta tiedämme, että sinä käännät kaiken hyväksi. Aloimme julistaa vakaumuksella tätä totuutta.”

”Sanoimme joka päivä: jos ei tänään, niin huomenna. Toisesta sellistä joku vastasi: ’Aamen, jos ei tänään, niin huomenna’. Vartijat pilkkasivat meitä ja muistuttivat meitä pitkistä tuomioistamme. Me kuitenkin tiesimme, että vanhurskaan rukous on voimallinen.”

Vähitellen usko alkoi valaista vankilan käytäviä. Jopa siellä uskon siemen kantoi hedelmää.

”Vankilaan tuotiin poliittisia vankeja ja ihmisiä erilaisista taustoista. Julistimme sanaa heille kaikille”, Roberto muistelee. Monet ottivat Kristuksen vastaan kaltereiden takana.

”Jotkut heistä siirrettiin toisille osastoille, emmekä voineet jatkaa sanan jakamista heille. Myöhemmin saimme kuulla, että he pitivät siellä hartauksia ja palvoivat Jumalaa”, hän jatkaa.

Kärsimyksen keskellä Roberto oppi yhden elämänsä tärkeimmistä oppitunneista. ”Evankeliumi ei pysähdy, ei edes näissä paikoissa. Jumalan sanaa ei voi koskaan vangita.”

Odottamaton vapautus

Roberto ja hänen toverinsa olivat vankilassa lopulta alle vuoden.

Eräänä päivänä vartijat käskivät heidän pukeutua ja valmistautua. Kukaan ei tiennyt, mitä oli tapahtumassa. ”He asettivat meidät riviin ja kertoivat yhtäkkiä, että lähdemme pois sinä päivänä. Aloimme halata toisiamme. Jumala oli jo näyttänyt meille unissa, että vapautemme oli lähellä.”

Ilmeisesti heidän pidätyksensä aiheuttama maailmanlaajuinen paheksunta painosti hallitusta, joka lopulta päätti vapauttaa heidät. ”Jumala vastasi kaikkiin rukouksiin”, Roberto sanoo.

Vapaudesta piti silti maksaa kova hinta, koska edessä oli karkotus. Roberto ja hänen toverinsa vietiin suoraan lentokentälle. Heille kerrottiin, että he eivät voi palata kotimaahansa.

”He riistivät meiltä kansalaisuutemme, pyyhkivät meidät pois rekistereistä ikään kuin emme olisi koskaan olleet olemassakaan. Siinäkin hetkessä Jumala antoi meille rauhansa. Tiedämme, että olemme olemassa Hänen vuokseen.”

”Alusta aloittaminen uudessa kulttuurissa on vaikeaa, mutta päämäärämme on yhä sama. Mikään ei ole kääntänyt meitä pois Kristuksesta.”

Roberto

Viikkoja myöhemmin Roberto sai tietää, että hänen vaimonsa ja lapsensa olivat vaarassa. ”Soitin vaimolleni varoittaakseni häntä. Sanoin hänelle, että olisi turvallisempaa tulla omaan olinpaikkaani.”

Roberton vaimo ja lapset lähtivät maasta yön aikana. He jättivät taakseen kaiken: kotinsa, sukulaisensa ja ystävänsä.

Jälleennäkeminen lentokentällä oli erittäin tunteikas. ”Tapasimme monen kuukauden eron jälkeen. Itkimme paljon. Vaimoni polvistui ja kiitti Jumalaa siitä, että olin elossa.”

Nyt Roberto ja hänen perheensä ovat aloittamassa elämäänsä vieraassa maassa samalla palolla, joka ohjasi heidän palvelustyötään Nicaraguassa. ”Alusta aloittaminen uudessa kulttuurissa on vaikeaa, mutta päämäärämme on yhä sama. Mikään ei ole kääntänyt meitä pois Kristuksesta.”

Robertolla on edelleen sama unelma. ”Haluamme perustaa uusia seurakuntia, julistaa evankeliumia kansoille ja järjestää tilaisuuksia Herran kunniaksi.”

Kutsu rukoukseen

Roberto ja hänen perheensä ovat syvästi kiitollisia kaikille, jotka tukevat vainottua kirkkoa Nicaraguassa. ”Kun toivoa ei näyttänyt olevan, huomasimme, että emme olleet yksin. Maailmanlaajuinen kirkko rukoili puolestamme, tuki ja kannatteli meitä.”

Hän ja hänen perheensä haaveilevat paluusta kotimaahansa, tosin muuttuneeseen Nicaraguaan. ”Kotimme ja kansamme on siellä. Siellä on myös seurakunta, joka tänään kärsii hiljaisuudessa ja kestää kaikesta huolimatta.”

Roberton rukouspyyntö on yksinkertainen mutta tärkeä: rukoilkaa Nicaraguan ja niiden kristittyjen puolesta, jotka Roberton tapaan elävät autoritaarisen hallinnon rajoitusten keskellä.

”Rukoilkaa, ettei heidän uskonsa horjuisi ja etteivät he menettäisi toivoa. Älkää unohtako niitä, jotka ovat edelleen vankilassa tai uhattuna. Rukoilkaa, että Pyhä Henki toisi heille lohdutuksen.”

Roberto on myös vakuuttunut siitä, että Nicaraguan kirkko tarvitsee rohkeampia johtajia, jotka ovat valmiita laittamaan kaiken alttiiksi Kristuksen tähden.

”Me olemme Jumalan kädet ja ääni tässä maailmassa. Meidän tulee uskoa, ettei ole mitään tätä suurempaa eikä mikään voi sitä voittaa. Jeesus itse sanoi, etteivät edes tuonelan portit voita Hänen kirkkoaan.”

Siksi hän kehottaa Open Doorsia yhä tukemaan maansa kirkkoa rukouksin ja teoin, jotta kirkko pysyy vakaasti keskittyneenä siihen, mikä todella on tärkeää.

”On kyse sieluista ja elämästä, kansojen voittamisesta Jeesukselle Kristukselle. Jumalan Karitsan tulee saada se palkka, minkä takia Hän meni ristille: kaikki kansat ja kaikki maat kuuluvat Hänelle.”

Rukoile

• Rukoile Roberton perheen puolesta: Herra johdata heitä, huolehdi heidän tarpeistaan ja avaa ovia uudessa maassa. Anna heidän sopeutua uuteen maahan ja paranna heidän sydämiensä haavat.
• Rukoile Nicaraguan puolesta: Jumala, tuo maahan muutos, oikeudenmukaisuus ja toivo. Kosketa maan poliittisia johtajia, että he oppisivat tuntemaan Sinut ja antaisivat elämänsä Sinulle.
• Rukoile kirkon puolesta Nicaraguassa: Herra, tee kirkosta elävä ja uskollinen ruumis, joka kasvaa ja vahvistuu, ja jota edes tuonelan portit eivät voita.