Pääsiäisenä 2019 Sri Lankan itsemurhaiskuissa kirkkoihin kuoli 259 ihmistä. Yksi heistä oli pastori Kumaranin 12-vuotias poika. Open Doors on tukenut hänen perhettään menetyksen keskellä.
Pommien jälkeen Open Doorsin edustajat ovat vierailleet säännöllisesti pastori Kumaranin ja muiden perheiden luona. Kumaranilla on viisaan miehen harmaa parta ja ystävälliset silmät, jollaiset toivoo näkevänsä seurakunnan paimenella. “Open Doors on todella tehnyt parhaansa hyväksemme. Te olette kuunnelleet meitä, jakaneet aikaanne, itkeneet kanssamme. Se on todella lohduttanut. Juuri sitä olemme tarvinneet.” Kumaran kertoi tarinansa tuosta kohtalokkaasta päivästä.
“Te olette kuunnelleet meitä, jakaneet aikaanne, itkeneet kanssamme. Juuri sitä olemme tarvinneet.”
Kasvokkain kauhun kanssa
Pääsiäissunnuntaina itäisessä Sri Lankassa Zion Church -kirkkoon valui uskovaisia parhaimmissaan, myös pastori Kumaran poikiensa Jeromen ja Malkiyan kanssa. Näiden mentyä pyhäkouluun hän alkoi valmistautua päivään työtovereidensa kanssa. Seurakunnan johtaja Roshan oli matkoilla, ja Kumaran oli vastuussa.
Paikalle saapui muukalainen, joka halusi tavata pastorin. Miehellä oli repussaan sirpalepommi. Hän kertoi Kumaranille nimensä ja esitti rukouspyynnön äitinsä terveyden puolesta. Kumaran huomasi miehen hikoilevan, muttei pitänyt sitä merkillisenä. Niinpä hän kutsui heidät molemmat keskiviikon parantamiskokoukseen ja pyysi miestä kirkkosalin puolelle. Tämä kuitenkin kieltäytyi.
Kumaran itse lähti toimittamaan jumalanpalvelusta lähistölle. Viisi minuuttia myöhemmin hän sai puhelun. Malkian ystävän ääni huusi: “Tule takaisin! Kirkko palaa!” Hän kääntyi vauhdilla ympäri ja perillä järkyttyi.
“Kaikki oli… rumaa. Ruumiita. Ihmiset kantoivat ruumiita. Työtovereitani. Uskovia. Huutoa. Itkua. Verta joka paikassa.”
Ovella makasi kuolleena hänen ystävänsä Ramesh, jonka hän oli tavannut vain hetki sitten. Tämä oli kuollut yrittäessään estää muukalaista räjäyttämästä pommia kirkkosalissa. Kumaran kysyi pojistaan, ja hänelle vakuutettiin näiden olevan kunnossa. Niinpä hän keskittyi työhönsä, rukoilemaan, lohduttamaan ja varmistamaan, että loukkaantuneet pääsivät sairaalaan.
Kumaran huomasi miehen hikoilevan, mutta ei pitänyt sitä merkillisenä.
Pikaiset hautajaiset
Kahdelta iltapäivällä hänen poikansa Malkiya oli edelleen kateissa. Hän ei ollut sairaalassa. Kumaran palasi etsimään poikaansa kirkosta ja sen lähistöltä. Sairaalaan hän palasi illansuussa, ei jälkeäkään.
Silloin hänen mieleensä juolahti: oliko Malkiya voinut kuolla räjähdyksessä? Saattoiko poika olla toinen niistä kahdesta ruumiista seurakunnan pakettiauton vieressä? Hän soitti vielä yhden puhelun – ruumishuoneelle.
Matkalla hän ajatteli, kuinka rakas poika oli ollut heille. Hän muisti pojan musikaalisuuden. Hymyn ja leikkisyyden. Tunnit, jotka he olivat käyttäneet äidin syntymäpäivän valmisteluun.
Ruumishuoneella hän näki ruumiin – tutun violetin paidan. Hän murtui surusta, ja hänen täytyi jäädä itsekin yöksi sairaalaan. Aamulla hän otti poikansa jäännökset, ja perhe hautasi tämän jo muutamaa tuntia myöhemmin. Päätös oli raskas. “Olen pastori. Minua tarvittiin sinä päivänä. Ellen olisi haudannut poikaani ensin, muiden olisi pitänyt odottaa. Rakastan perhettäni, mutta se oli tehtävä muiden vuoksi.”
Melkein mestattu
Toisten tukeminen heti oman pojan hautaamisen jälkeen oli raskasta, mutta hän sanoo: “Jumala antoi minulle voiman.” Kuten kaikki 18 vuotta, jotka hän on uskonut. Alusta alkaen hän tiesi voivansa tulla tapetuksi uskonsa vuoksi.
“Olin hindu, mutta tulin uskoon Saudi-Arabiassa, jossa kristinusko oli silloin laitonta. Jäimme kiinni ja pelkäsin, että minutkin teloitettaisiin. Jumalan armosta minut vain karkotettiin.”
Tapaus sävytti hänen elämäänsä, ja hän kertoi myös lapsilleen marttyyreista. Malkiya oli kerran kirjoittanut haluvansa Paavalin tavoin antaa elämänsä Jeesukselle marttyyrina. “Ja niin kävikin. Hän lepää nyt Herran huomassa.”
Open Doors on myös järjestänyt avustuslaatikoita niille 83 perheelle, jotka menettivät rakkaitaan. Niissä on ollut pieniä lahjoja kuten teetä, keksejä, lehtiä ja rohkaiseviä kirjeitä uskovilta kaikkialta maailmasta. Ne todistivat Kumaranille ja muille, etteivät he ole yksin. “Minä ja vaimoni ymmärsimme, että monet rukoilevat puolestamme.” Hän vielä lisää, ettei pommitus ole masentanut seurakuntaa, vaan vahvistanut heidän näkyään tavoittaa 20 000 ihmistä.
Rukouspyyntö Kumaranin perheen puolesta:
– Hänen vaimonsa Saratha, suree yhä syvästi. Rukoilkaa hänelle rinnallakulkijaa.
– Vanhimman pojan, Jeromen arvosanat ovat vain laskeneet tapahtuman jälkeen. Myös sisar Shemida (9) tarvitsee apua oppimiseen.
”Se oli… rumaa.”
