Samana päivänä syntyi erääseen paikalliseen kristittyyn perheeseen pieni tyttövauva. Keskelle epävarmuutta, sekasortoa ja pelkoa. Inhimillisesti ajateltuna lapsen tilanne vaikuttaa toivottomalta. Todennäköistä on, että tulevaisuudessa afganistanilaisten tyttöjen ja naisten oikeudet tulevat olemaan entistäkin kapeammat. Lisäksi lapsi on syntynyt kristittyyn perheeseen maassa, jossa uskonnolliset vähemmistöt ovat erittäin haavoittuvassa asemassa.
Kuitenkin kaiken keskellä, vanhempiensa käsivarsille annettu vastasyntynyt on kuin valon pilkahdus ympäröivässä pimeydessä. Kuten monet vastasyntyneen vanhemmat, ehkä tämäkin pariskunta on yhdessä laskenut uudelleen ja uudelleen pienten sormien ja varpaiden lukumäärää sekä ihaillut jotakin niin pientä mutta samalla niin täydellistä. Uusi elämä tuo usein mukanaan lupauksen uudesta toivosta, mutta näille vanhemmille lapsi oli myös merkki Jumalalta: tapahtui mitä tahansa, Hän ei ole luovuttanut Afganistanin suhteen.
Joulun lähestyessä en voi olla miettimättä, miltä mahtoikaan tuntua eräästä 15-vuotiaasta ensisynnyttäjästä, joka 2000 vuotta sitten tallin pimeydessä sai käsivarsilleen pienen vastasyntyneen poikalapsen. Ehkäpä tuo nuori nainen koki sydämessään iloa ja toivoa lasta katsellessaan, mutta ymmärsiköhän hän kuitenkaan vielä, miten tuo pieni seimessä tuhiseva käärö tulisi tuomaan toivon koko ihmiskunnalle ja valon, joka karkottaa kaiken pimeyden.
Niin tänä jouluna kuin joka ainoana elämämme päivänä me saamme uskoa ja luottaa siihen, että Jumala on kanssamme nyt ja aina, niin Suomessa kuin Afganistanissakin. Hän on toivomme, olivat olosuhteet ympärillämme minkälaiset tahansa. Hän oli ja on Immanuel, Jumala kanssamme.
Siunattua joulunaikaa!
– Johanna Kultalahti
