Seida Nuri on noin viisikymmentävuotias, Sudanin Nuba-vuoristossa asuva leski. Hän päätti jo vuosia sitten hylätä islaminuskon ja seurata Jeesusta. Joitakin vuosia uskoontulonsa jälkeen hän meni naimisiin Peter-nimisen miehen kanssa, joka oli myös kristitty.
”Olimme onnellinen pariskunta ja elimme tyytyväisinä elämäämme. Jumala lahjoitti meille myös lapsia. Sitten, vuonna 2011, puhkesi sota ja mieheni päätti värväytyä armeijaan. Hänen armeija-aikanaan emme pystyneet juurikaan olemaan yhteydessä toisiimme. Sitten eräänä päivänä vastaanotin uutisen, että hän oli saanut surmansa taistelussa. ”
Seidan toimeentulo oli täysin riippuvainen Peteristä, joten uutinen miehen kuolemasta oli tuhoisa koko perheelle. Seida joutui nyt ponnistelemaan kovasti pystyäkseen kasvattamaan lapsensa yksin.
Muutamaa vuotta myöhemmin Seidan vanhin poika päätti muuttaa hallituksen valvomalle alueelle voidakseen elää pohjoissudanilaisten keskuudessa.
”En ole kuullut pojastani hänen muuttonsa jälkeen. En tiedä, onko hän elossa vai kuollut. Toisinaan ajattelen, että arabit ovat tappaneet hänet. Olen tuskissani – Hän oli vanhin poikani ja suureksi avuksi minulle. Ensin menetin mieheni ja sitten myös poikani. Välillä kysyn itseltäni, miksi tämä kaikki piti tapahtua minulle.”
Tämän kaiken lisäksi Seidan perhe käyttää hyväkseen hänen haavoittuvuuttaan – He koittavat saada hänet palaamaan islaminuskoon vakuuttamalla hänelle, että ovat valmiita auttamaan häntä ”aloittamaan uudelleen” elämänsä heti kun hän on valmis hylkäämään Jeesuksen.
”He koettelevat uskoani ja asettavat minut kiusaukseen vaatimalla sellaista, mitä en voi tehdä. He tietävät, että kamppailen saadakseni jokapäiväisen leivän pöytään. Kerroin heille, että vastaanotan mielelläni heidän tukensa, mutta en luovu uskostani. He sanoivat minulle: ’Auttakoot sinun väkesi sitten sinua.’ He kyselevät minulta edelleen säännöllisesti, olenko muuttanut mieleni.”
Seida on saanut paljon tukea kirkoltaan, ja hänen kristityt veljensä ja sisarensa tekevät parhaansa auttaakseen häntä.
”Olen kiitollinen kirkkoni johtajille, jotka seisovat aina rinnallani. He tekevät kaikkensa sen eteen, että voisin seistä omilla jaloillani. Viime aikoina he ovat myös opettaneet minulle koruompelua. Toivon voivani löytää siitä keinon elättää itseni. Olen lujasti päättänyt edelleen luottaa Jumalaan siitäkin huolimatta, että tulevaisuuteni on epävarma. Kirkon pienryhmässä toisilta naisilta kuulemani tarinat ovat rohkaisseet minua jatkamaan eteenpäin”.
