Open Doors Dahukin vuorilla pohjois-Irakissa

Tarvomme mutaisella pellolla Pohjois-Irakin vuorilla katsomaan Faraydoun omistamaa palkittua kalafarmia.

Faraydonilla on päässään haalistunut pesäpallolippis, musta tuulipuvun takki, maastokankaiset työhousut ja polviin saakka ulottuvat kumisaappaat. Hän astelee mudan läpi paljon meitä nopeammin. Hän kääntyy usein taaksepäin ja väläyttää hymynsä. ”Rakastan maatani, lapsuuteni oli täällä. Tämä on vanhempieni ja esivanhempieni maa – siksi rakastan Irakia,” Faraydon sanoo.

Ruskeanharmaa muta takertuu kenkiimme kuin takiainen. Usein on pysähdyttävä irrottamaan ylimääräinen painolasti. Faraydon läimäyttelee meitä olkapäälle ja nauraa yrityksillemme potkia mutakakkuja kengistämme.

Isis vei kaiken

Faraydon on täynnä iloa, mutta hän myös tietää, miltä tuntuu kärsiä uskonsa tähden. Hänellä oli kukoistava tehdas Bagdadissa. Kun äärimuslimit tuhosivat hänen tehtaansa ja uhkasivat hänen perhettään, he pakenivat henkensä edestä ja päätyivät Pohjois-Irakiin.

Vuosia myöhemmin ISIS tiukensi otettaan Irakissa ja siirtyi kohti pohjoista. Silloin Faraydonin perhe jälleen kerran pakeni henkensä edestä. ”ISIS tuli eikä jättänyt meille mitään. Ei sukulaisia, ei taloja – he ottivat kaiken,” Faraydon sanoo.

Tällä kertaa he pakenivat Turkkiin pakolaisiksi. Haasteet olivat suunnattomia: kielimuuri, ulkopuoliseksi leimaantuminen, eikä töitä saatavilla.

Tutustu Faraydoniin

Tuskallinen muisto

Kun liittoutuneiden joukot työnsivät ISISin ulos Irakista, Faraydon oli innokas tuomaan perheensä takaisin kotiin. Saapuessaan Dahukiin he järkyttyivät. Talo oli täysin hajotettu eikä heille ei ollut jäänyt mitään. ”Rehellisesti, minä vain itkin. Tuskin pystyin katsomaan lapsiani silmiin. Muistot tuosta päivästä ovat tuskallisia.”

”Olemme kiitollisia teille”

Kun vihdoin saavumme kalafarmille, siellä on kolme allasta – yksi jalostusta varten ja kaksi tavalliseen kalankasvatukseen.

Joka aamu Faraydon käy tarkistamassa pumpun varmistaakseen, että happitasot ovat oikeat. Oikea happitasapaino on hyvin tärkeää. Jos kalat kuolevat, Faraydonin perheelle ei jää mitään.

Yhdellä altaalla Faraydon nappaa toiselle laidalle ulottuvasta köydestä, vetää kelluvan syöttölaitteen rantaan ja täyttää sen. Hän näyttää meille rehupellettejä kämmenellään kertoen: kalat ovat kouliintuneet osumaan syöttökaukalon alalaitaan saadakseen ruoka-annoksensa.

Faraydon käynnisti kalanviljelylaitoksensa muutama vuosi sitten mikrolainan avulla. Lainan mahdollistivat teidän, OD-lahjoittajien apunne ja lainakumppanit. Nykyään perhe pärjää farmin tuloilla. ”Mikrolaina tuki meitä, kiitos Jumalalle. Meillä on nyt rauhallisempi mieli ja olemme kiitollisia teille,” Faraydon sanoo.

”Kiitos Jumalalle, että on olemassa teidän kaltaisianne ihmisiä.”

Työstään ylpeänä Faraydon esittelee pumpun hienouksia, syöttölaitetta ja kaloja. Yhtäkkiä hän hyppää kylmään veteen ja kamppailee kiinni ison karpin ihmeteltäväksemme.

Kun lopettelemme altaalla, Faraydon kutsuu meidät vielä kotiinsa. Potkaisemme kenkämme ulos ovensuuhun, istahdamme hänen pitkälle, L:n muotoiselle sohvalle ja hörpimme kuumaa teetä. Hänen kaksi pientä tytärtään leikkivät ja värittävät sohvan toisessa päässä – vilkuillen ja hymyillen.

Faraydonin vaimo valmistaa lounaaksi irakilaista kanaa ja punaista riisiä. Ahtaudumme keittiöön, puhumme elämästä, uskosta ja nauramme yhdessä.

Teidän rukoustenne ja tukenne, paikallisten kumppanien työn sekä Jumalan armon avulla Faraydonilla ja hänen perheellään on mahdollisuus uuteen alkuun Irakissa.

”Kiitos Jumalalle, että on olemassa teidän kaltaisianne hyviä ihmisiä,” Faraydon sanoo.

Rukous tulevaisuuden puolesta

Ennen lähtöämme kysymme häneltä, minkä viestin hän haluaisi jakaa maailman kristittyjen kanssa. Vastaus tulee nopeasti: ”Haluan, että maailman kristittyjen usko on yhtä ja me kaikki voimme olla kristittyjä yhdessä.”

Rukoustenne ja tukenne avulla olemme taas askelta lähempänä tätä tavoitetta.

Olkaa Irakin kristittyjen perheiden tukena

Rukoile rohkeasti Lähi-Idässä olevien veljiesi ja sisartesi puolesta. Monet heistä ovat Faraydonin tapaan palanneet koteihinsa ollakseen siellä valona ja suolana. He pelkäävät silti turvallisuutensa puolesta ja miettivät, kestääkö rauha.

Rukouksenne ja tukenne muistuttavat heille: he eivät ole yksin. Aina on toivoa.