Intialainen äiti lupasi antaa elämänsä Jumalalle, mikäli hänen lapsensa parantuisivat. Ihme tapahtui, ja äiti täytti lupauksensa. Nyt hän elää vainon keskellä mutta toivoo, että hänen vainoojansakin saisivat tutustua Jumalan sanaan.
Jaanvi (nimi muutettu) ei tiedä tarkkaa ikäänsä, mutta uskoo olevansa noin 37–38-vuotias. Hän elää noin 500 majan kylässä Intiassa. Hän on naimisissa ja hänellä on neljä lasta. Hänen roolinsa ei ehkä näytä merkittävältä, mutta se on. Hän on Jumalan lipputorni alueella, jossa ei ole kirkkorakennusta, hän on majakka, joka kestää vainon aallot, ja hän on perheensä ja kylänsä puolesta rukoileva äiti.
Kertoisitko lapsuudestasi?
“Vartuin hinduperheessä. Luonnollisesti koin epäjumalanpalvonnan velvollisuudekseni, koska vanhemmat opettavat lapsiaan palvomaan epäjumalia ja osallistumaan hinduseremonioihin. Hindukulttuuriin kuuluu monia jumalia. Ostimme esimerkiksi kuivattua kookosta ja uhrasimme sen jollekin jumalattarelle. Annoimme sen tietyn seremonian kautta, minkä jälkeen söimme ruoan.”
Selittikö kukaan näitä rituaaleja sinulle?
“Ei selittänyt. Se vain oli tapana.”
Millaisena näet nuo rituaalit nyt?
“Kristinuskossa tulemme Jeesuksen luo saamaan anteeksi. Hindukultuurissa uhraamme saadaksemme anteeksi.”
Mitkä olivat unelmiasi nuorempana, ennen kuin käännyit kristinuskoon?
“Ennen uskoontuloani vein monia uhrilahjoja jumalille. Elimme köyhyydessä, meillä ei ollut ollenkaan rahaa.”
Oliko ainut huolesi ansaita tarpeeksi selviytyäksesi?
“Ei, meillä oli muitakin huolia. Tyttäreni kärsi epilepsiakohtauksista. Pelkäsin niitä ja yritimme kaikkemme parantaaksemme hänet. Lopulta se johdatti meidät Jeesuksen luo. Menimme kristittyjen järjestämään rukouskokoukseen, ja hän parantui.”
Millainen tyttäresi sairaus oli?
“Emme ymmärtäneet sitä, mutta etsimme rauhaa. Menimme monen epäjumalan luo ja otimme osaa moniin seremonioihin. Joka aamu ja ilta menin puutarhaan palvomaan heimoni tärkeintä jumalaa, mutta se ei auttanut. Tyttäreni kärsi pahojen henkien vaikutuksesta. Eikä vain hän, vaan pian myös poikani. Paha henki kiusasi heitä.”
Antaisitko esimerkin?
“Poikani söi hyvin, mutta oli erittäin aliravittu ja hyvin laiha. Vuoden ikäisenä hän oli täysin voimaton.”
Miten lopulta tulitte uskoon?
“Yksi sukulaisistani oli tullut uskoon. Hän kertoi meille evankeliumista ja kehotti menemään rukouskokoukseen, ja niin me teimme. Se oli pienessä talossa pienikokoisessa kylässä. Paikalla ympärillämme oli noin 50 tai 60 ihmistä. Pastori rukoili lastemme puolesta ja molemmat parantuivat. Se ei tapahtunut hetkessä vaan vähitellen. Siihen meni viisi sunnuntaita. Poikani paino nousi paljon ja hyvin nopeasti. Pastori kuitenkin varoitti meitä: ”Jos ainoastaan me [kristityt] rukoilemme, lapset eivät välttämättä parane täysin. Teidän [silloin vielä hinduja] pitää myös rukoilla ja lopettaa epäjumalanpalvonta. Teidän on rukoiltava itsekin.’ Niin me teimme. Lopetimme epäjumalien palvomisen ja menimme sen sijaan kirkkoon. Aviomieheni oli riippuvainen alkoholista ja purutupakasta ja lopetti niiden käytön.”
Mitä odotuksia teillä oli rukouskokoukseen menosta?
”Olin tehnyt päätöksen ennen kokousta: jos lapseni parantuisivat, omistaisin elämäni Jumalalle.”
Se on todellinen äidin rukous, eikö olekin?
Jaanvi hymyilee: “Niin on.”
Toisaalta olitte yhä hinduja ennen rukouskokouksia. Sitten joku kehotti teitä lopettamaan epäjumalien palvomisen.
“Minä todellakin epäröin. Mietin: Jos jätän hindulaiset jumalat, he vihastuvat minuun. Otin askeleen siitä huolimatta.”
Sinun äidin rukouksesi johti lastesi parantumiseen ja perheesi uskoontuloon. Se myös johti vainoon. Osasitko odottaa sitä?
“En laisinkaan.”
Millaista vainoa kohtasit?
Kyyneleet nousevat naisen silmiin: “Yksi tapaus oli noin kaksi vuotta kääntymisemme jälkeen. Omistimme pienen pellon, mutta meillä ei ollut vesisäiliötä. Pyysin kyläläisiltä apua vesisäiliön hankkimiseksi pellolleni. He kieltäytyivät. Isäni ja appeni joutuivat kaivamaan kaivomme. Heidän työskennellessään kyläläiset pilkkasivat ja nauroivat meille. Joka päivä minun oli kiivettävä 32 askelmaa ja poistettava muta saadakseni vettä. Eräänä päivänä itkin paljon ja rukoilin: ”Sinun on täytyy auttaa minua!’ Jumala vastasi rukoukseeni.”
Miten?
“Sain tienattua jonkin verran rahaa, jolla kaivo voitiin rakentaa valmiiksi. Kaivosta saimme vettä pellolle. Pellon antimien myynnistä saimme tuloja.”
Kohtasitteko muuta vainoa?
“Vaino on päivittäistä. Toinen merkittävä tapaus oli pian kaivon kaivamisen jälkeen, kun appeni kuoli. Hän ei valitettavasti ollut kristitty, mutta hän eli kanssamme. Siksi kukaan kyläläisistä ei tullut kotiimme hautajaisiin. Kukaan ei auttanut meitä. ”Emme tule’, he sanoivat. ”Pyydä kristittyjä ystäviäsi hautaamaan ruumis.’”
Miten hautaisitte appesi?
“Kylässämme on neljä muuta kristittyä perhettä. Pidimme pienen tilaisuuden heidän kanssaan.”
Kuinka vaikeaa tämä oli sinulle?
“Se oli hyvin tuskallista. En itkenyt appeani, vaan kaikkia huoliani: miten selviytyisimme tässä vihamielisessä ympäristössä. Minä todella itkin Jumalan edessä.”
Tunsitko olevasi yksinäinen tai heikko?
“En. Tiesin, että Jumala auttaisi minua. Siksi rukoilin kyynelissä.”
Mitä tapahtui hautajaisten jälkeen?
“Kolme kuukautta sitten kyläläiset järjestivät erityisen kokouksen kristityille. Meidän oli pakko mennä. He kysyivät meiltä, miksi emme vain luopuneet kristinuskosta. He käskivät meitä uhraamaan epäjumalille. ”Jos ette tee niin’, he sanoivat, ”emme ole missään tekemisissä teidän kanssanne. Kukaan ei vieraile luonanne. Kukaan ei mene naimisiin lastenne kanssa, ettekä saa puhua meille.’”
Voisitko kuvailla kokouksen ilmapiiriä?
“Se oli hyökkäävä. He käyttivät kovaa kieltä ja kiroilivat paljon. He sanoivat, että jumalat suuttuisivat meille. Jos jättäisimme jumalat, kuolisimme. He eivät pahoinpidelleet meitä, mutta nyt olemme täysin hyljeksittyjä. Ihmiset eivät edes katso meitä, ja jos katsovat, he sylkevät tai sanallisesti häiritsevät meitä.”
Antavatko jotkin tietyt raamatunkohdat sinulle lohtua?
“Jumala on puhunut meille monien sanojen kautta, mutta erityisesti kohdan 1. Piet. 1:12-19 kautta: Heille ilmaistiin, etteivät he palvelleet itseään vaan teitä puhuessaan siitä, minkä teille nyt ovat julistaneet ne, jotka taivaasta lähetetyssä Pyhässä Hengessä ovat tuoneet teille evankeliumin. Tähän pelastukseen haluavat enkelitkin päästä edes luomaan silmäyksen. Vyöttäytykää siis, olkaa raittiit. Pitäkää ajatuksenne kirkkaina ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä. Olkaa kuuliaisia lapsia älkääkä taipuko noudattamaan himoja, joiden vallassa ennen, tietämättömyytenne aikana, elitte. Niin kuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette. Onhan kirjoitettu: ”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä.” Ja jos kerran te rukoillessanne kutsutte Isäksi häntä, joka puolueettomasti tuomitsee kunkin hänen tekojensa mukaan, niin eläkää jumalanpelossa tämä muukalaisuutenne aika. Tiedättehän, ettei teitä ole lunastettu isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla,vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä.
“Mieleeni nousivat myös Danielin ja Jobin kokemat vaikeudet. Nämä raamatunkirjat todella rohkaisevat minua.”
Melkein koko kylä hyljeksii teitä. Mitä tästä on seurannut?
“Muita kristittyjä tuli ennen taloomme rukouskokouksiin. Nyt se ei ole enää mahdollista. Kylän johtaja tuli joskus myös paikalle. Se ei ollut ystävällinen vierailu. Hän aina huusi meille: ”Teidän täytyy lopettaa tämä!’ Ihmiset tulivat pelokkaiksi. Nyt he enää tulevat itsekseen, tai joskus hyvin pienissä ryhmissä.”
Oletteko vielä kohdanneet väkivaltaa?
“Emme, kiitos Herralle. Pelkäämme, että niin voi käydä. Olemme kuitenkin valmiit kohtaaman sen. Raamattuun on kirjoitettu: ”Rukoilkaa vainoojienne puolesta.’ Emme tule kiroamaan heitä.”
Minkä ikäisiä lapsesi ovat?
“14- ja 19-vuotiaat tytöt ja 12- ja 15-vuotiaat pojat.”
Onko heillä ystäviä?
“Kyllä, onneksi. Lapset eivät välitä sosiaalisesta eristämisestä. He yhä leikkivät lastemme kanssa.”
Miten tärkeää on, että ihmiset Intian ulkopuolelta ovat yhteydessä teihin?
“Hyvin tärkeää. Se tekee minut erittäin onnelliseksi, kun saan olla yhteydessä heihin teidän kauttanne. Olemme eri kulttuureista ja maista, mutta yhtä. Yhteys antaa meille iloa ja voimaa.”
Olisiko sinusta hyvä, että he myös rukoilisivat puolestanne?
Jaanvi pohtii hetken ja sanoo vain: “Kyllä, se olisi hienoa.”
Miten haluaisit meidän rukoilevan sinun, vainotun kristityn puolesta?
“Minulla on suuri toive. Näen hindujen ympärilläni kärsivän sairauksista ja rauhattomuudesta, kuten kerran perheenikin kärsi. Rukoilen, että he saapuisivat rukouskokouksiin ja vastaanottaisivat Jeesuksen parantavan ja anteeksiantavan voiman, niin että hekin oppisivat tuntemaan Jeesuksen.”
Ketä ajattelet?
“Erityisesti kyläni johtajaa. Hän on perheenjäsen ja vainoaa meitä paljon. Hän sanoo: ”Meitä on paljon ja teitä vähän. Te tulette häviämään.’ On minun syvä toivomukseni, että hän tekisi parannuksen ja tulisi uskoon Kristuksessa. Hän ja muut eivät tunne Kristusta. He panevat toivonsa epäjumaliin. Sen takia he eivät pysty kuuntelemaan meitä ja ymmärtämään totuutta.”
Onko jotakin, minkä tahtoisit jakaa niille ihmisille, jotka rukoilevat puolestanne ja tukevat työtämme?
“Pyydän teitä rukoilemaan kyläni puolesta, että jokainen tulisi uskoon.”
Open Doors Intiassa
Open Doors tukee paikallisia yhteistyökumppaneita Jaanvin kaltaisten kristittyjen auttamisessa. Tuemme heitä hätäavun, elinkeinoprojektien, Raamattujen jakamisen ja muiden kristillisten materiaalien avulla. Annamme raamattuopetusta seminaareissa, jotka antavat raamatullisen näkökulman vainoihin ja vahvistavat kristittyjä elämään ja todistamaan vihamielisen ympäristön keskellä.
