USKOA TOIVOTTOMUUDEN KESKELLÄ

Qaraqosh, Irak. Marraskuu 2018. Yousif, 18 v. kulkee  hämärän kirkkorakennuksen läpi. Askel on hidas. Vähän väliä hän pysähtyy pölyttyneellä lattialla. Yrittääkö hän muistaa sen ihmisten täyttämän ja värikkään kirkon, jonka hän joutui jättämään. Nyt katto on tulen nokeama ja seinät Isis-graffiteilla sotketut. Entisestä on tuskin mitään jäljellä. Isis käytti kirkkoa kaksi vuotta ampumaratanaan. Vapautumisen jälkeen vain 30 prosenttia asukkaista on palannut kaupunkiin. Yousif on yksi heistä.

Kuinka hän jatkaa elämäänsä kaiken kokemansa jälkeen?

Palataan päivään 6. elokuuta 2014. Yousif oli 14- vuotias. Aurinko oli tuskin noussut. Hän oli perheensä kanssa viettänyt yön autossaan. Heillä ei ollut mukana muuta kuin mitä kullakin oli päällään. Isis oli hyökännyt heidän kotikaupunkiinsa Qaraqoshaan. He olivat juuttuneina pakolaisvirtaan yrittäessään kohti turvallisempaa Pohjois-Irakin kurdialuetta. Yousif oli kauhuissaan.

Hänen ainoa ajatuksensa oli: Hengissä pitää pysyä.

Yousif sinä aamuna, kun hän lensi Erbiliin

Iltapäivään mennessä perhe pääsi Erbiliin. Reilut kaksi vuotta he asuivat paikallisen kirkon ylläpitämässä pakolaisleirissä.

19. lokakuuta 2016 saatiin hyviä uutisia: Qaraqosh oli vapautettu! Mutta ilo oli lyhytaikaista. Isis oli  tuhonnut kaupungin täysin.

Videolla näet, kun Yousifin perhe pääsee kotiinsa palattuaan kotikaupunkiinsa, Qaraqoshaan.

Alla vasemmalla Qaraqosh vapautumisen jälkeen, oikealla perheen tuhottu musiikkikauppa.

Takaisin vuoteen 2018. Reilu vuosi vapautumisen jälkeen Qaraqosh herää hitaasti eloon. Taloja on kunnostettu, ja kouluja on avattu. Yousif ja hänen perheensä asuvat jälleen kaupungissa. Elämä on erilaista. Yousif kertoo, että 70 prosenttia hänen kavereistaan on lähtenyt Irakista.

Vaikea taloudellinen tilanne, vieläkin pelko vihollisuuksien paluusta – Yousifin lapsuudesta lähtien Irakissa ei ole ollut päivääkään rauhaa. ilmapiiri on toivoton, ja tulevaisuus pelottaa.

”Emme tiedä, mitä tapahtuu, emme tiedä, mitä pitäisi tehdä, emmekä tiedä onko tulevaisuus parempi vai huonompi”, Yousif sanoo.

Hänelle tilanne on vaikea. ”En halua lähteä täältä, en halua unohtaa tätä. Täällä olen kasvanut, ja täällä on ollut paljon hyvää. Mutta minulla ei ole täällä tulevaisuutta”, Yousif harmittelee.

Tarkoittaako tämä apatiaa ja toivottomuutta? Ei todellakaan.  Vaikka maailma ympärilläsi hajoaa, Jeesus ei koskaan jätä sinua. ”Näet Hänet jopa selvemmin: Palattuani Qaraqoshiin aloin jälleen lukea Raamattuani. Joka ilta ennen nukkumaan menoa luen muutaman jakeen. Luettuani Raamattuani puhun Jumalalle. Pyydän Häneltä toivoa ja rauhaa. Nämä keskustelut Hänen kanssaan ovat hyvin merkittäviä”, Yousif selitti.

Yousif uskoo, että vaikka hänen yhteisönsä on kokenut kovia, he voivat silti hymyillä ja olla onnellisia.

”Me kannustamme toinen toistamme ja rakennamme uudelleen tämän kaupungin. Käännämme vastoinkäymiset voitoksemme. Emme ole menettäneet uskoamme. Minä ainakin olen entistä vahvempi.”

Rakennustelineet ja kottikärryt ympäröivät kirkkorakennuksen. Kirkko korjataan. Työ on hidasta, mutta jonain päivänä kaupunki on entisensä. OpenDoorsin paikalliset yhteistyökumppanit tukevat kirkkoyhteisöä päivä päivältä ja tiili tiileltä.

Yousif tietää, etteivät rakennukset ole tässä tilanteessa kaikkein tärkeimpiä. Hän kääntää päätään kuullakseen. Kauempaa kuuluu jotain todella tärkeää – naisryhmän rukouslaulua.

Yousif istuutuu kunnostetun kappelin takaosan penkkiin. Hän levittää kätensä, näyttää edessään olevaa tilaa ja ajatuksissaan toteaa:

”Isis voi tuhota rakennuksemme, mutta ei koskaan kirkkoa.”

Yousif voi toisinaan menettää toivonsa, mutta ei koskaan uskoaan.