Eun Hye muisti, miten isoäiti oli mennyt salaa ulos ja polvistunut puhumaan Eräälle, jota hän kutsui nimellä ”Hanonim” (Herra). Isoäiti kiitti Häntä aina ja pyysi apua. Jos hän olisi paljastunut, hänet ja koko muu perhe olisi viety poliittiseen vankilaan. Nyt Eun Hye kuiskaili samoja sanoja, joita oli kuullut isoäitinsä kuiskanneen.
”Hanonim, pelasta minut. Vie minut takaisin perheeni luo.”
Joitakin kuukausia aiemmin vanhemmat olivat vieneet Eun Hyen ja hänen veljensä sedän luo ja lähteneet etsimään kadonnutta vanhinta tytärtä Kiinasta. Pian setä kuitenkin sanoi, ettei ruokaa riittänyt kaikille. Toisen oli lähdettävä.
Epätoivon rukous
Eun Hye jätti pikkuveljensä sedän luo ja lähti kadulle, ilman paikkaa minne mennä. Hän rukoili ensi kertaa isoäitinsä Jumalaa.
”Isä, minulla ei ole vanhempia, sisaruksia eikä kotia. Pelasta minut kuolemalta ja tältä kärsimiseltä.”
Muutaman viikon kuluttua poliisi pidätti hänet ja vei katulasten leirille. Siellä oli yli 2 000 lasta. Eun Hyen parakissa heitä asui 200. Istumatilaa ei ollut vaan lasten oli seisottava päivin ja öin. Ruokana oli viisi karamellin kokoista perunaa kolmasti päivässä. Eun Hye oppi pian pyydystämään ja syömään rottia, joita parakeissa riitti.
Parakeissa ei voinut peseytyä. Lapset olivat likaisia ja kärsivät loisista. Heitä kuoli joka päivä nälkään. Ruumiit vain raahattiin pois parakeista.
”Ilmoittaudu vapaaehtoiseksi”
Eun Hye jatkoi yksinäisiä rukoushetkiään haisevassa vessassa ja pyysi Jumalaa pelastamaan hänet.
Kahden kuukauden kuluttua vartijat etsivät vapaaehtoisia keräämään pähkinöitä vuorilla kasvavista puista. Edessä olisi pitkä, vaikea matka. Eun Hye ja muut lapset olivat huonossa kunnossa, eikä häntä kiinnostanut lähteä kävelylle, jolla voisi kuolla. Mutta silloin hän kuuli sisällään äänen, jota ei tunnistanut: ”ilmoittaudu vapaaehtoiseksi.”
Jotenkin hän tiesi, että tässä oli vastaus rukouksiin, ja hän liittyi mukaan. Vuorille oli noin 100 km:n matka, johon meni useita päiviä. Perillä lapset jaettiin 30:n hengen ryhmiin ja lähetettiin vuorille valvojan kanssa. Ryhmät pilkottiin neljän hengen yksiköiksi: kaksi kiipesi puihin poimimaan pähkinöitä ja muut kaksi jäivät maahan keräämään niitä.
Eun Hye piti huolen siitä, ettei joutunut kiipeämään. Hän katsoi pariaan ja kysyi: ”Haluatko paeta?” ”Kyllä.” ”Osaatko uida?” Tyttö pudisti päätään. Taas Eun Hye rukoili apua.
He pakenivat pitkin vuorilta laskeutuvaa polkua. Eräältä vanhalta naiselta he onnistuivat ostamaan vähillä rahoillaan köyden. Joen rannassa tytöt kietoivat narun vyötäisilleen. Toinen tyttö yritti kellua ja Eun Hye ui kaikin voimin vastarannalle vetäen ystävänsä veden yli. Sieltä he jatkoivat kävellen suureen kaupunkiin, missä tiet erkanivat.
Synkkä tulevaisuus
Lopulta Eun Hye pääsi kotikaupunkiinsa. Hän etsi käsiinsä tuntemansa iäkkään pariskunnan. Heidän poikansa oli kuollut nälkään eikä Eun Hye voinut jäädä kuin muutamaksi päiväksi. Hän rukoili jälleen Jumalan johdatusta.
Äkkiä hän tajusi, että hänen pitää lähteä maaseudulle. Hän löysi muutaman tammenterhon, ja ne auttoivat selviämään. Kolmen kuukauden ajan hän kävi tuttujen ja tuntemattomien luona pyytäen apua. Lopulta eräs viljelijäperhe otti hänet ja rukoukset saivat uuden sisällön: ”Kiitos Herra siitä, mitä olet tehnyt. Saanko jatkaa elämää täällä? Auta minua löytämään perheeni.”
Paluu isän luo
Eräänä päivänä Eun Hyen olinpaikan tiennyt perhe otti yhteyttä kertoen, että isä ja veli ovat heidän luonaan. Eun Hye oli rukoillut, mutta ilman uskoa. Hän luuli menettäneensä perheensä kokonaan. Nyt hän sai kuulla, että äiti oli kristityn tädin luona Kiinassa ja sisaret siellä naimisissa.
Eun Hye oli rukoillut tietämättä, kuka oikein oli tämä Jumala, jota hän kutsui nimellä ”Hanonim”. Isä selitti sen vähän minkä itse tiesi ja kehotti pyytämään Häntä avuksi, jotta he pääsisivät turvallisesti takaisin Kiinaan ja perhe yhdistyisi.
Niin he uivat joen yli. Taakse jäi sysipimeä Pohjois-Korea. Edessä oleva kiinalainen kaupunki kylpi valossa. Tädin luona pidettiin juhlat. Eun Hye kertoi äidilleen, miten oli rukoillut Pohjois-Koreassa.
Sunnuntaina he menivät yhdessä kirkkoon ja Eun Hye näki ensimmäistä kertaa elämässään ristin. Hän näki muiden rukoilevan samalla tavoin ja samoin sanoin kuin isoäiti oli tehnyt. Hän ei ymmärtänyt kiinankielistä saarnaa, mutta tunsi päässeensä kotiin. Hän ymmärsi, että isoäidin, äidin, isän ja Kiinan kirkon rukoukset olivat auttaneet häntä pääsemään turvallisesti Kiinaan.
”Olin niin kiitollinen rukouksista. Myöhemmin tulkki kertoi lisää Jumalasta ja miten Jeesus oli pelastanut meidät kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan.”
Kaikkea muuta kuin taivas
Kiina tuntui taivaalliselta, mutta se ei ole mikään paratiisi. Kaikki Pohjois-Korean pakolaiset ovat vaarassa jäädä kiinni ja joutua palautetuiksi.
Joku ilmiantoi Eun Hyen perheen. Vanhemmat, veli ja hänet pidätettiin ja vietiin kiinalaiseen vankilaan. Eun Hye itki, kun heidät ajettiin sillalle, joka yhdistää Kiinan Pohjois-Koreaan. Hänen vanhempansa kahlittiin yhteen, Eun Hye ja hänen 13-vuotias veljensä myös.
Pohjois-Koreassa heidät vietiin pidätyskeskukseen. Eun Hye ja äiti vietiin naisten selliin, isä ja veli miesten selliin. Oli talvi ja ulkona 30 astetta pakkasta. Pian Eun Hyen jalkoja alkoi särkeä ja ne mustuivat. Vankilan lääkäri sanoi, että ne voidaan joutua amputoimaan.
Se ei kuitenkaan ollut pahinta. Pian alkoivat kuulustelut ja uhkailu. Jokaista perheenjäsentä kuulusteltiin erikseen. Mutta vieläkin pahempaa oli tulossa sen jälkeen kun isä tunnusti olevansa kristitty. Vanhemmat eristettiin ja heitä kidutettiin joka päivä. Eun Hye kuuli heidän huutonsa.
Sitten Eun Hyen tajuton äiti raahattiin sellin eteen. Hänet oli hakattu niin pahoin, että Eun Hye tuskin tunnisti häntä. Häntä varoitettiin: ”Sinulle käy samalla tavoin, jos jatkat valehtelua.”
Eun Hye piti tunteensa sisällään. Itkemistä ei sallittu, vaan siitä rangaistiin. Hän ei voinut auttaa äitiään. Hetken kuluttua turvallisuusviranomaiset raahasivat tämän takaisin omaan selliinsä.
Ei vaihtoehtoja
Jokainen päivä oli eloonjäämistaistelua. Jalkoja särki niin paljon, ettei Eun Hye pystynyt nukkumaan niinä viitenä aamuyön tuntina, jolloin se oli sallittua. Ateriana oli pieni annos pesemättömiä nauriin naatteja. Ne maistuivat likaisemmilta kuin mikään, mitä hän oli koskaan syönyt.
Eun Hye oli selvinnyt suuresta nälänhädästä ja ”kuoleman orpokodista”. Nyt hän oli joutumassa poliittiselle työleirille. Pohjois-Korean terminologian mukaan Eun Hyen perheellä oli ”ongelmallisia poliittisia uskomuksia”. Sellaisia, joihin uudelleenkoulutus ei tehonnut. Perheen kohtalona oli hävitä jollekin leirille, jossa ainoat vaihtoehdot olivat työ tai kuolema.
Mutta Eun Hyen vanhemmat eivät antaneet periksi. He rukoilivat aina kun olivat tajuissaan. Sitten tapahtui jotain käsittämätöntä. Eun Hye pääsi pois sellistä. Myös veli, isä ja äiti vapautettiin. Kukaan ei tiennyt, miten se oli mahdollista. Ainoa selitys oli Jumalan puuttuminen peliin.
Ihme joella
Eun Hye ja hänen veljensä veivät ankarasti pahoinpidellyt vanhempansa sedän taloon. Muuta paikkaa ei ollut. Muutaman kuukauden kuluttua äiti oli toipunut vähän ja Eun Hyen paleltumat parantuneet. Isä käski viedä äidin Kiinaan: ”Setä ei pysty huolehtimaan näin monista. Meillä on vain ruohoa syötäväksi. Vie sinä ensin äiti. Minä tulen veljesi kanssa perässä heti kun pystyn.”
Äiti ei osannut uida, joten Eun Hye hankki taas köyden. Sitten he menivät salaa joelle. Vartijoita oli noin 100 metrin välein. He valitsivat paikan vartijoiden välistä. Kumpikin rukoili. Sitten Eun Hye johdatti äitinsä veteen.
Joki oli tällä kohden leveä ja syvä. Virta oli odotettua vahvempi, ja he ajautuivat yhä lähemmäs vartijoita. Eun Hue yritti uida kovemmin ‒ mistä aiheutui ääntä. Äiti kiljaisi nähdessään sotilaat. He käskivät pakenijoita tulemaan pois vedestä.
Sitten ensimmäinen luoti iski veteen. Ja toinen. Ja kolmas. ”Nyt kuolen”, ajatteli Eun Hye ja polki vettä eteenpäin. Sentti sentiltä ja metri metriltä hän ui pois kotimaastaan. Kohti turvaa, tulevaisuutta, elämää. Vain Jumala päättää, elänkö vai kuolenko tänään, hän ajatteli. Jotenkin kaikki luodit menivät ohi ja he pääsivät Kiinan puolelle.
”En voi syödä riisiä ilman vettä”
Eun Hye pitää tauon. Olemme turvallisen asuintalon 9. kerroksessa Etelä-Korean pääkaupungissa Soulissa. Tässä ympäristössä hänen kertomuksensa kuulostaa epätodelliselta. Eun Hye on mitä viehättävin nainen. Elämän kovuus ja vastoinkäymiset eivät näy hänestä, mutta on kuin surun pilvi verhoaisi häntä. Hän ei halua paljastaa oikeaa nimeään, vaan pyytää kutsumaan itseään Eun Hyeksi.
Puhuttavaa on vielä paljon. Isä kuoli vammoihinsa pian sen jälkeen kun Eun Hye pakeni Pohjois-Koreasta. Veli on edelleen siellä, eikä Eun Hye ole nähnyt häntä vuosiin.
”Äitini ja minä emme voi juuri syödä. En pysty syömään edes riisiä ilman vettä.”
Paon jälkeisinä vuosina Eun Hye meni naimisiin kiinalaisen miehen kanssa. Hänet pidätettiin toisen kerran. ”Äkkiä taloomme vain ilmaantui neljä poliisia. He tiesivät, missä pohjoiskorealaiset naiset piileskelevät ja heidän oli käsketty pidättää kaikki, joilla ei ollut lasta.” (Pohjois-Korean fasistihallitus tappaa korealaiskiinalaiset lapset, koska rotu halutaan pitää ”puhtaana”.)
Kuljetusrekka
Eun Hye joutui paniikkiin. Hän kuolisi mieluummin kuin palaisi Pohjois-Koreaan vankilaan.
”Veli tosin oli vielä siellä, mutta tapaisimmeko koskaan? Suunnittelin tappavani itseni.”
Nyt hän kuitenkin tunsi Jumalan, jota oli rukoillut, ja pyysi Häneltä apua. Eräänä päivänä rekka sitten tuli ‒ tai sen piti tulla. Siihen tuli vika, ja kuljetus Pohjois-Koreaan siirtyi päivällä.
Mieheni pääsi tapaamaan minua vankilaan. Hän sanoi, ettei voinut tehdä mitään. Minut lähetettäisiin takaisin Pohjois-Koreaan. Mutta sinä päivänä kun rekan piti tulla, poliisi kysyi minulta, olinko raskaana. En ollut, mutta tiesin että piti vastata ”kyllä”. Sanoin odottavani lasta, ja he päästivät minut vapaaksi. Se oli ihme. Olin 30 naisesta ainoa, joka vapautettiin.
Ihmeet eivät pääty
Ihmeet eivät päättyneet tähän. Eun Hye ja hänen äitinsä rukoilivat tyttöä, ja tyttö syntyi. Kun lapsi oli kolmivuotias, kiinalainen aviomies salli heidän paeta Etelä-Koreaan. Heille järjestettiin kyyti Kiinasta Laosiin ja Thaimaahan. Sieltä heidän piti päästä Etelä-Koreaan.
Mutta Kiinassa bussi pysäytettiin. Kuljettaja antoi poliisille matkustajien henkilökortit ja kun poliisi huomasi että niitä oli vähemmän kuin matkustajia, hän nousi sisään tarkistaakseen kaikki.
”Saatoin vain kuiskata: ’Jumala… Jumala…’” Juuri kun hän oli tulossa sinne missä Eun Hye, hänen äitinsä ja tyttärensä istuivat, hän äkkiä kääntyi ja lähti pois. Matka sai jatkua.
Matkaa kertyi 4 000 km. Laosissa he joutuivat kulkemaan jalan vuorien poikki, ja pieni vene vei heidät Thaimaahan. Matkan varrella kristityt lähetystyöntekijät auttoivat heitä.
”Jumala piti meistä huolta. Olemme heille ikuisesti kiitollisia.”
Perillä he ilmoittautuivat poliisille. Heidät vangittiin laittomina pakolaisina ja luovutettiin Etelä-Korean viranomaisille kuljetettavaksi Etelä-Koreaan. Vanhemmat sisaret tulivat perässä. Nyt Eun Hyen äiti, kaksi sisarta, tytär ja hän itse asuvat Etelä-Koreassa. Isä kuoli Pohjois-Koreassa ja veli on edelleen siellä.
”Rukoilemme hänen puolestaan joka päivä.”
Kerromme, että hänen tarinansa saa monet ihmiset rukoilemaan hänen veljensä ja muiden pohjoiskorealaisten puolesta.
”Tiesitkö, että monet rukoilivat puolestasi silloinkin, kun eivät vielä tunteneet sinua ja tarinaasi?” ”En aavistanut, että niin monet rukoilivat puolestamme. Rukoukset ovat todella tärkeitä. Ne johdattavat lisää pohjoiskorealaisia Jeesuksen luo.”
Mitä Pohjois-Korean kristityt tarvitsevat eniten?
”Pohjois-Koreaan pitää saada tietoa muiden maiden hyvinvoinnista. Tarvitaan tietoa kirkosta, uskosta ja siitä miten usko voi vaikuttaa elämään. Sekä aineellisten että hengellisten resurssien tarve on suuri. Toivon, että yhä useammat pohjoiskorealaiset voisivat saada Raamatun ja muuta kristillistä kirjallisuutta ja löytäisivät pelastuksen Herrassa.
Haastattelu on ohi. Otamme vielä muutaman kuvan varoen paljastamasta hänen henkilöllisyyttään, jotta veljeä Pohjois-Koreassa ei rangaistasi. Ensi kertaa elämässään Eun Hye on kertonut koko elämäntarinansa.
