JUMALA ON MURHEEMME KESKELLÄ

Kevin oli neljännellä luokalla. Peter rakasti krikettiä. Malkiya soitti trumpettia. Jackson rakasti koripalloa. Verlini oli pyhäkoulunopettaja. Ranjithilla oli musta vyö. Ramesh oli kirkon johtaja. Girijalla oli neljä lasta. Sinthuri rukoili tunnin joka päivä. Hänen tyttärensä Anjaleena oli 5-vuotias.

Heidän kasvonsa katsovat minuun banderollista kirkon ulkopuolella sekä mustavalkoisista lentolehtisistä, joita heidän perheenjäsenensä jakavat. Heistä tehtyjä julisteita on liimattu kaduille puhelinpylväisiin. Julisteet roikkuvat heidän tyhjilleen jääneiden kotiensa edustalla.

Julisteet on koristeltu samalla tavoin – valkoiset pressut, joiden kulmiin on kuvattu surevat silmät.  Keskelle on kuvattu jokaisen kuolleen kasvot. ”Kallisarvoisia ovat Herran silmissä Hänen pyhiensä kuolema”, sanotaan heidän muistokuvissaan. Kuolinpäivä on huhtikuun 21. päivä 2019.

21. päivänä huhtikuuta Sri Lankaa järisytti sarja terrori-iskuja, jossa räjäytettiin kuusi pommia. Ensimmäiset kolme räjähdystä sattuivat kirkoissa. Seuraavat kolme tapahtuivat viiden tähden hotelleissa.

Myöhemmin samana päivänä tapahtui kaksi pienempää räjähdystä – majatalossa sekä eräässä asuinyhteisössä. Raskaana ollut nainen, erään terroristin vaimo, räjäytti itsensä.

”Sanotaan, että pääsiäispäivä on kristittyjen paras päivä”, Hashi, parikymppinen, pitkä nainen kertoo pienessä kahvilassa Negombossa, johon olemme sopineet tapaamisen. ”Naiset pukeutuivat värikkäimpiin sareihin. Äidit pukivat lapsensa heidän parhaimpiin vaatteisiinsa.”

Tapaan Hashin muutama viikko pommitusten jälkeen, mutta tuon päivän kauheat tapahtumat ovat edelleen elävinä hänen mielessään. Pommitusten jälkeen Hashi meni St. Sebastianin katedraaliin etsimään perhettään kaaoksen joukosta. Hän puikkelehti väkijoukossa etsien kuumeisesti rakkaitaan. Hän näki kammottavia asioita. ” Kaikki kuorolaiset lojuivat lattialla. Raajoja oli joka puolella.”

Hashi menetti läheisen naapurinsa – tätinsä – ja tämän tyttäret. Hän ei ole kyennyt nukkumaan tapahtuneen jälkeen.

”Minuun sattuu yhä”

Ensimmäinen uhriluku oli 359. Hallitus laski sen myöhemmin 253:een. Sadat muut ovat lisäksi loukkaantuneet niin vakavasti, että se vaikuttaa heidän loppuelämäänsä. Media kutsui iskua Aasian tappavimmaksi, kristittyihin kohdistuneeksi hyökkäykseksi.

Seitsemän tunnin ajomatkan päässä Negombosta, Batticaloassa, itäisessä Sri Lankassa on sairaala, jossa muutamat Zion-kirkon iskusta selviytyneet ovat toipumassa. 10-vuotias Nerukesh hymyili meille, jotka olimme tulleet vierailulle hänen luokseen. Hän makasi paareilla isosiskonsa ja äitinsä ympäröimänä. Hänen jalkansa oli sidottu, ja hänen selkärankaansa oli juuttunut sirpale.

Santhoshin, joka on myös 10-vuotias, kasvot ja kädet paloivat. Kun tapasimme hänet, hänen äitinsä seisoi hänen sänkynsä vierellä. Hän hymyili säteilevästi kaikille, jopa tuntemattomille. Kysyin, mistä kouluaineesta hän pitää. Hän vastasi, että hän rakastaa luonnontieteitä – ja että hän odottaa innokkaasti kotiinpääsyä.

Gunasundarin, keski-ikäinen nainen, täytyi vetää itsensä istumaan paareillaan. Hänen jalkansa on myös sidottu. Hän pitää koholla pientä lasipulloa, jonka sisällä on hopeanvärinen metallipallo. Se oli sirpale, joka otettiin pois hänen jalastaan. ”Minuun sattuu yhä”, hän sanoo.

Piirros sirpaleesta, joka otettiin Gunasundarin jalasta. Päätimme, ettemme ota kuvia sairaalassa.

Vain muutama viikko sitten, pääsiäissunnuntaina, nämä uskovat olivat kokoontuneet satojen muiden palvojien kanssa Zion-kirkkoon juhlimaan ylösnoussutta Kristusta.

Heidän asettuessaan pääpyhäkköön tukeva, reppuselkäinen mies vaaleanpunaisessa paidassa ja lippalakissa astui sisään kirkon porteista. Alkuperäinen kohde oli ollut St. Maryn katedraali, mutta hän huomasi myöhästyneensä aamun messusta. Hän kysyi joltakulta, olisiko lähettyvillä toista kirkkoa, jossa hän voisi juhlistaa pääsiäistä. Hänelle kerrottiin Zion-kirkosta. Mies meni suoraa päätä sinne – ja räjäytti itsensä.

Yllä vasemmalla: Kattankudyn moskeija, missä hyökkääjä rukoili ennen iskua.
Yllä oikealla: St. Maryn katedraali, hyökkääjien alkuperäinen kohde.
Alla: Zion-kirkko, raskaasti vartioituna iskun jälkeen.

”Tapasin pommittajan”

Saavun Zion-kirkon apulaispastorin kotiin. Asetumme hänen olohuoneeseensa. Kumaran kertoo tarinansa. ”Tapasin pommittajan tuona sunnuntaina”, Kumaran sanoo. Kysyin häneltä: ”Mikä sinun nimesi on? Mistä tulet? Miksi olet täällä?”

Mies käyttäytyi oudosti – hänellä oli suuri selkäreppu, ja hän näytti hermostuneelta. Kun Kumaran kutsui hänet sisälle kirkkoon, hän sanoi ettei halua tulla sisään, ja että hänen täytyy soittaa puhelu. 

”Vietin kaksi minuuttia hänen kanssaan, mutta minun piti lähteä toiselle kirkolle. Joten pyysin joitain kirkon vanhempia johtajia – Rameshia ja Sasia – hänen luokseen.”

”Viisi minuuttia myöhemmin sain soiton: ’Pastori, tule takaisin!’”

”Ääni oli epätoivoinen”, Kumaran kertoo. Hän kiirehti takaisin kirkolle kysymättä, mistä on kyse.

Silminnäkijät kertoivat Rameshin ja Sasin estäneen pommittajaa menemästä sisään pyhäkköön. ”Jos pommittaja olisi mennyt sisälle, yli 200 ihmistä olisi saanut surmansa”, Kumaran selittää.

Kun pommi räjähti, Ramesh ja Sasi kuolivat välittömästi.

Kumaran ottaa esille puhelimensa, pyyhkäisee esiin valokuvan ja osoittaa paikkaa, jossa hänen ystävänsä olivat seisoneet kuolemansa hetkellä.

Chrishanthi, Rameshin sureva vaimo, kuuli räjähdyksen kirkon sisältä. ”Olimme ylistäneet noin viisi minuuttia, kun kuulimme voimakkaan pamahduksen. En kuitenkaan vielä tiennyt, mistä oli kyse. Luulimme, että se oli generaattori.”

Surusta huolimatta Chrishanthi pitää kiinni uskostaan:

”Mitään ei tapahdu Jumalan tietämättä. Ja tiedän että Jumala on rakkaus.”

”Muistojen tähden”

Kumaran suree syvästi kahta menettämäänsä ystävää. Mutta vielä enemmän hän suree 12-vuotiasta poikaansa Malkiyaa, joka myös sai surmansa iskussa.

”Kun ajattelen mitä pojalleni tapahtui, tunnen tuskaa sisälläni”, hän sanoo kyyneleet silmissään. ”Mutta en kysy, miksi tämä tapahtui. Kysyn: ’Herra, kuinka voin päästä tästä yli? Ja kuinka kauan siinä kestää?’”

Malkiya oli Kumaranin keskimmäinen lapsi. Hän soitti trumpettia ja hän oli hyvin älykäs. Perheen olohuoneessa on kuva hänestä smokki yllään, ja pöydällä on hänen voittamiaan mitaleja ja pokaaleja.

Kumaran kuvailee Malkiyaa hyväsydämiseksi. ”Hän rakasti Herraa ja välitti toisista hyvin paljon.”

Kumaran muistaa Malkiyan laulaneen: ”Olen päättänyt seurata Jeesusta” toistuvasti viimeisinä päivinään. Hän muistaa kysyneensä pojalta, miksi tämä laulaa tuota laulua. ”Pidän sen melodiasta, isä”, Malkiya oli vastannut.

Malkiyan kuva on asetettu pöydälle hänen mitalien ja pokaalien joukkoon.

Kun hautajaiset alkoivat seuraavana päivänä, Kumaranista tuntui, että hän on riekaleina. Hän olisi tahtonut palvella surevia seurakuntalaisiaan, mutta hänen täytyi surra omaa poikaansa. Hän hautasi poikansa varhain aamulla. Sen jälkeen hän kiirehti auttamaan muihin hautajaisiin.

”Olen pastori”, Kumaran mutisee. ”Minun täytyy olla vahva.”

Olohuoneessa Malkiyan äiti istuu oikealla puolellani. Hän painaa kasvonsa käsiinsä, kun hänen miehensä Kumaran kuvailee heidän poikaansa. Hän huokailee syvään.

Hän tuijottaa poikansa kuvaa, kääntyy puoleeni ja sanoo: ”Tämä ei johdu katkeruudesta. Itken muistojen tähden.”

Pystyn vain pitämään häntä kädestä.

Rukoilemme perheen puolesta ja heitämme jäähyväiset. Silloin Malkiyan äiti romahtaa.

”Kyyneleeni ovat kuivuneet loppuun”, hän huutaa. ”Tuska raastaa sisimpääni. En ole katkera Jumalaa kohtaan. En tahdo taistella Jumalaa vastaan.”

Järkyttävästä tuskasta huolimatta Kumaran ja hänen vaimonsa eivät ole luopuneet uskostaan. Matkalla ulos Kumaran kuiskaa Kienille, työtoverilleni:

”Saatana on voitettu, veljeni. Mennään jatkamaan työtä.”

”Näemme tulta”

Malkiya on vain yksi niistä lapsista, jotka menetettiin Zion-kirkon räjähdyksessä. Terroristi räjäytti pomminsa kirkon sisäpihalla samaan aikaan kuin lapset olivat aamiaisella ja jumalanpalvelus oli juuri alkanut.

Lapset ottamassa osaa pyhäkouluun Zion-kirkolla – kuva on otettu 21. päivänä huhtikuuta, juuri ennen pommin räjähdystä.

Tuolloin Zion-kirkolla oli 136 lasta. Heistä 14 on nyt Jeesuksen luona.

”Tämä on ollut vaikeaa muille lapsille”, sanoo Stephanie, yksi Zion-kirkon pyhäkouluopettajista muistellessaan eloonjääneiden lasten kamppailua iskun jälkeisinä päivinä.

Hän muistaa heidän sanoneen: ”Opettaja, emme halua sulkea silmiämme.” Kun hän kysyi syytä tähän, he vastasivat: ”kun suljemme silmämme, näemme tulta.”

Stephanie on Zion-kirkon vanhemman pastorin, Roshanin, tytär. Hän näyttää kuvia, joita hän otti aiemmin tuona päivänä, kun lapset nauttivat pääsiäisen erityisohjelmasta.

Stephanie näyttää kuvaa, jonka hän otti samana päivänä, jona isku tapahtui, ennen kuin pommi räjähti.

Se oli onnellinen aamu. Lapset seisoivat piireissä pidellen kynttilöitä ja laulaen lauluja. He juhlivat Jeesusta ja Hänen ylösnousemustaan. Stephanie muistaa pyhäkouluopettajan kysyneen:

” Kuinka moni teistä tahtoo olla Kristuksen todistaja?” Viisi tai kuusi lasta nosti kätensä. Opettajat huolehtivat siitä, että kaikki lapset ymmärsivät kuka Jeesus on – ja että he ottivat Hänet vastaan sydämessään.

Lapset pyhäkoulussa, ringeissä, pitelevät kynttilöitä ja laulavat lauluja. Kuva on otettu aiemmin aamulla samana päivänä, kun hyökkäys tapahtui.

”Hän on nyt Jumalan luona, ja Jumala on meidän kanssamme”

Tapasimme useita perheitä, jotka menettivät lapsensa pääsiäispäivän jumalanpalveluksessa Zion-kirkolla. Jotkut ovat yhä selvästi – ja ymmärrettävästi – vihaisia Jumalalle siitä, mitä tapahtui. Jegan menetti sekä 5-vuotiaan tyttärensä Anjaleenan että vaimonsa Sinthurin.

Hän kysyy: ”Jos jossain on Jumala joka rakastaa heitä niin paljon, jos jossain on Jumala joka rakastaa, miksi Hän salli heidän lähteä tällaisella tavalla? Jos tämä oli vain ihmisten aikaansaannosta, miksi Jumala ei pysäyttänyt heitä?”

Kuva Jegan tyttärestä, Anjaleena ja hänen vaimostaan Sinthuri. Molemmat kuolivat pommi-iskussa.

Jegan kävi aiemmin kirkossa, mutta hän lopetti jo ennen pommin räjähdystä. Nyt kun hänen tyttärensä ja vaimonsa otettiin häneltä väkivaltaisesti pois, näyttää epätodennäköiseltä, että hän palaisi lähiaikoina. Jegan pudistaa päätään ja itkee.

”Tyttäreni ja vaimoni rukoilivat tunnin joka päivä. He olivat ainoita kristittyjä hindulaisessa perhekunnassamme”, Jegan jatkaa. Hän kertoo, että Anjaleena ja Sinthuri rakastivat käydä kirkossa.

Kysyn Jeganilta, voinko kertoa Anjaleenasta ja Sinthurista muille ihmisille. Hän vastaa: ”Kerro heille. Kerro kaikille. Kerro heille vaimoni ja tyttäreni uskosta.”

Yllä vasemmalla: Kuva Anjaleenasta.
Yllä keskellä ja oikealla: Jeganin sukulaisia.
Alla: Open Doorsin työntekijöitä rukoilemassa Jeganin kanssa.

Muut surevat perheet saavat lohdutusta uskostaan, jopa heidän tuskansa keskellä. Sellam menetti 9-vuotiaan poikansa Kevinin. ”Meitä lohduttaa tieto siitä, että poikani on Jumalan luona. Silti tekee kipeää menettää hänet”, hän sanoo.

”Jumala puhui minulle, että meidän täytyy valmistautua menemään Hänen luokseen. Tapaamme jonain päivänä Kevinin jälleen Jumalan luona.”

Kevinin perhe seisomassa kotinsa ulkopuolella, Kevinin muistolle omistetun julisteen vieressä.

Praba kertoo pojastaan Peteristä, joka sai surmansa. Hän puhuu Peteristä ikään kuin poika olisi vielä elossa. ”Hän herää aikaisin joka aamu rukoilemaan. Hän on kuuliainen. Hänellä on hyvä sydän. Voi todella sanoa, että hän on Jumalan lapsi.”

Praba räpyttelee silmiään kyynelten läpi ja sanoo: ”Olen iloinen, että hän on Jeesuksen luona, mutta on tuskallista, että hän ei ole minun luonani.”

Yllä: Joitakin Peterin tavaroita, kuten krikettimaila, jalkapallo ja potkulauta. Open Doorsin työntekijät rukoilemassa Peterin perheen kanssa.

Monet surijoista ovat itsekin vielä lapsia. 12-vuotias Dukashini menetti äitinsä Girijan Zion-kirkon iskussa.

Kun vierailimme hänen perheessään, hän kertoi meille: ”Olen surullinen, mutta tiedän että äitini on Isän luona taivaassa.”

Julisteessa Girijan kuva hänen kotinsa ulkouolella.

Girijan 16-vuotias veljensä Sujiv kertoo: ”En kyseenalaista Jumalaa. En kysy Häneltä, miksi veit äitini. Hän on nyt Jumalan luona, ja Jumala on meidän kanssamme.”

Girijan lapset: Sarukesh (14), Dukashini (11) ja Sujiv (16) yhdessä heidän tätinsä ja nykyisen huoltajansa Lattan (63) kanssa.

”Haavat paranevat”

Lähdin Sri Lankasta murtuneena johtuen perheiden tapaamisesta – mutta suuren kunnioituksen vallassa tapaamieni uskovien kohtaamisesta. On hyvin rankkaa kohdata tällaisen kokoluokan onnettomuus.

Vierailumme aikaan hyökkäyksestä oli kulunut vain kaksi viikkoa. Tuska näkyi yhä monien vanhempien kasvoilta. Viha, sekavuus ja syvät haavat olivat jättäneet jäljet srilankalaisten sydämiin.

Monien osalta kipu vain jatkuu. Jonkin aikaa sen jälkeen, kun olin palannut kotiin, sain viestin Stephanielta, joka kertoi Zion-kirkon menettäneen jälleen yhden jäsenen – Arun Prashanthin. ”Hänet siirrettiin ensimmäisenä teho-osastolle Batticaloaan. Hän kuoli 4. päivä kesäkuuta. Hänen lonkkansa olivat halvaantuneet räjähdyksestä ja hänen munuaisensa lakkasivat toimimasta. 7. päivä kesäkuuta vietettiin hänen hautajaisiaan. Hän oli 31-vuotias.”

Jumala toimii yhä tuskamme keskellä. Dilini, toinen pyhäkoulunopettaja, joka näkee usein iskusta eloonjääneitä lapsia, kertoo: ”Aiemmin, kun tapasin lapsia hyökkäyksen jälkeen, se teki kipeää. Mutta nyt kun näen heitä – kun katson heitä ja he katsovat minua – he hymyilevät.

Hän muistaa, kun lapset kertovat hänelle innoissaan: ”Opettaja, saamamme haavat ovat paranemassa!”

Dilini kysyi, kuinka niin on käynyt.

”Haavamme ovat paranemassa!” he toistivat.

”Jeesus antaa lääkettä.”

Meshach on nuori poika, joka on yksi iskusta selvinneitä. Hänen kasvonsa paloivat iskussa ja nyt hän on palautumassa korjausleikkauksesta.

Meshach yllään sininen paita, on yksi iskusta selvinneitä. Hän esiintyy kuvassa perheensä ja ystäviensä kanssa.

”Pysykää rohkeina!”

1. päivänä kesäkuuta Open Doorsin työntekijät Sunil* ja Liyoni* menivät takaisin Zion-kirkolle. He kertoivat, että Nerukesh, poika, jolla oli selkärankavamma, on päässyt kotiin vuodelepoon. Kumaran on jälleen alkanut käymään kirkossa. Kuusi perhettä oli menettänyt moottoripyöränsä iskussa. Open Doorsin tuella heille lahjoitettiin uudet. 

Rukouksemme voivat parantaa tavoilla, joilla ihmisten kädet eivät voi parantaa. Vierailullamme Kumaranin kotona hän kysyi, miksi olimme tulleet Sri Lankaan. ”Tulimme tänne rukoillaksemme”, työtoverini Kien vastaa.

”Se on hyvä palvelutyö”, Kumaran vastaa. ”Sitä ihmiset tarvitsevat.”

Muistan Johanneksen evankeliumin kohdan 16:33. Jeesus sanoi: ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.”

Pysykäämme rohkeina. Jeesus on voittanut maailman. Hänessä emme ole avuttomia. Voimme pyytää Jumalaa ottamaan meidät syliin ja vahvistamaan suurta perhettämme Sri Lankassa. Voimme olla yksi heistä. Voimme rukoilla. Voimme itkeä itkevien kanssa, ja tehdä matkaa Jumalalle kallisarvoisen jäännöksen kanssa. Voimme valita olevamme samaa perhettä kärsivän kirkon kanssa tällaisena vaikeana aikana. Sri Lankan perheellä on edessään pitkä ja vaikea tie, mutta Jumala kuulee kansansa huudot, ja Hän vastaa rukouksiimme parhaaksi katsomallaan ajalla.

”Matka jatkuu”

Kun Open Doors on kartoittanut Sri Lankan pommitusten uhrien tarpeet, pyrimme auttamaan iskun kohteeksi joutuneita perheitä rukouksen, kriisiavun ja käytännön avun muodossa.

Lyhyen aikavälin apu

Aloitamme tukemalla uskovia kriisiavun ja neuvonnan avulla. Tämä tehdään paikallisten yhteistyökumppaneiden kautta. Kokoamme myös yhteen Batticaloan uskovia ja vierailemme heidän luonaan rukoillaksemme heidän kanssaan ja rohkaistaksemme heitä.

Pidemmän aikavälin apu

Järjestämme ”Standing Strong Through the Storm” (”Seiso vahvana myrskyn keskellä”) -seminaareja kolmella iskun kohdanneella alueella. Laajennamme toimeentulon ja/tai koulutuksen tukemista perheille. Jatkamme tilanteen seuraamista, keskittyen erityisesti Zion-kirkkoon saadaksemme selville, kuinka voimme parhaiten auttaa hyökkäyksestä kärsiviä uskovia.

Kiitämme kaikkia esirukoilijoita ja tukijoita. Autamme pommitusten uhreiksi jääneitä, noin 250 perhettä.

Pyydämme teitä edelleen muistamaan Sri Lankan uskovia rukouksessanne.

Alaviite: *Nimet muutettu turvallisuussyistä.

    Sri Lanka