Iranilaissyntyinen Afshari kommentoi eurooppalaisten hallitusten ja viestimien arvioita, joita ne ovat tehneet maihinsa pyrkivien iranilaisten turvapaikanhakijoiden kristinuskoon kääntymisestä. On arvioitu, että iranilaisten siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden kasteelle hakeutuminen voi olla aitoa tai he vain haluavat varmistaa sillä turvapaikan saantiaan. Kristinuskoon kääntymisen aitoutta epäillään siitäkin huolimatta, että tuhannet iranilaiset Englannissa, Saksassa, Ruotsissa, Tanskassa, Suomessa ja Hollannissa ovat halunneet kasteelle, kuten myös kurdi-, irakilais- ja jotkut arabitaustaiset turvapaikanhakijat ja siirtolaiset. ”Väite voi koskea joitain, mutta ei kaikkia, syiden kirjo on laaja,” kertoi tohtori Afshari World Watch -tarkkailijalle.
Sara Afshari on auttanut Tanskan evankelis-luterilaista kirkkoa kehittämään strategiaa, kuinka farsinkieliset siirtolaiset ja pakolaiset Iranista, Afganistanista ja Kurdistanista kotoutetaan tanskalaiseen yhteiskuntaan ja kirkkoon. Hän on kristillisen satelliittikanavan SAT-7 PARS:n perustajaosakas ja aikaisempi johtaja.
Afsharin mukaan on tärkeää ymmärtää, että uskonnosta tai uskonnottomuudesta kristityksi kääntyminen on eri asia läntisessä yhteiskunnassa kuin Lähi-idässä. Vaikka kääntyneet ymmärtävät kristinuskon perustan – hyväksyvät pelastuksen Jeesuksen kautta – ja käyvät kasteella, he voivat kokea, ettei heitä hyväksytä seurakuntaan.
Afsharin kertoo, että vaikka joidenkin kääntymiskokemukset ovat yhtäkkisiä ja dramaattisia Jeesus-näkyjä, ne eivät ole ”Sauluksesta Paavaliksi”-näkyjä. ”Unelmat ja suunnitelmat ovat osa iranilaista kulttuuria, joten nämä pitää nähdä kääntymisen työkaluina kohti kristityksi kääntymistä”, Afshari sanoo. Hänen mukaansa kääntymisellä on haluttu ”taitavasti” näyttää sopeutumista eurooppalaiseen kulttuuriin ja irrottautumista aikaisemmasta kuuliaisuudesta.
”Kääntymistä on käytetty myös siirtolaisstrategiana islaminpelkoa vastaan”, Afshari sanoo. Länteen asettuneet, lähtömaissaan ”uskonnollisten johtajien haavoittamat” uskonnostaan kääntyneet miehet tekevät näyttävästi ristinmerkin. Tällä he haluavat Afsharin mukaan osoittaa, etteivät ole yksi heistä, vaan yksi uudesta yhteisöstään.
Iranissa Sara Afshari havaitsi eriasteista kääntymistä. Iranissa kääntynyt saattaa pelätä näkyvästä kääntymisestä seuraavaa vainoa ja sanoa antavansa sydämensä Jeesukselle tarkoittaen, että hän on Jeesuksen ihailija – eräänlainen mystikkokristitty, sufi-kristitty. Shialaistaustainen väittää seuraavansa Kristusta, mutta ei hylkää aikaisempaa oppimaansa. Iranissa on myös heitä, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä uskonnosta, mutta haluavat yhteyden länteen ja valitsevat ”kulttuurikristillisyyden” länsimaisine tapoineen. Esimerkkiksi Afshari tapasi perheen, joka käännyttyään kristityksi muutti ruokailutapojaan: haarukan ja lusikan sijaan he käyttävät haarukkaa ja veistä.
Kääntyminen voi olla myös ero islamista. Afshari on huomannut, että jotkut iranilaiset kokevat, että uskonnolliset johtajat ja kotimaa ovat ”pettäneet” heidät. He lähtevät tuskalliselle matkalle. Kuitenkin he kaipaavat aikaisemman elämän tapoja ja rituaaleja. He etsivät sovintoa vanhan uskontonsa ja uuden uskonsa välille.
Kun tilanne on tämä, islamista kääntyneiden on tärkeä saada juuri heidän tarpeisiinsa suunniteltua opetusmateriaalia. Sen saaminen on vaikeaa, koska Iranissa kääntyneet kokoontuvat salassa pidätysten pelossa. Iranissa näkyy joitain kristillisiä satelliittikanavia, mutta pääosin ohjelmat pohjautuvat läntiseen kristillisyyteen ja ovat heikkotasoisia.
Tohtori Sara Afshari korostaa, ettei islamin yhteydessä keskustella kääntymisestä. Farsin ja arabian kielissä ei ole kääntymistä kuvaavaa termiä kuten kristillisyydessä. Sanastoa ei ole kehittynyt, koska islamista kääntyminen on ollut kiellettyä. Sana ’luopuminen’ käsitetään syyllisyytenä tai rikoksena uskon sijaan. Islamiin kääntymisestä on yleensä keskusteltu joukkokääntymisten yhteydessä, ei henkilökohtaisina päätöksinä. ”Lännen kirkon täytyy auttaa ja tukea kääntyneitä. Sanoilla on merkitystä heidän uskonsa syventymiseen”, Afshari painottaa.
Afshari myöntää, että jotkut iranilaiset kääntyneet eivät enää turvapaikan saatuaan käyneet kirkossa. Tähän näyttää olevan syynsä. Ensinnäkin turvapaikan hakijat miettivät suunnitelmaa kielteisen päätöksen varalle. Heillä on mielessään koko ajan, mihin pyritään seuraavaksi. Kun vihdoin odottaminen loppuu ja myönteinen päätös on saatu, tapahtuu jonkinlainen herpaantuminen. Toiseksi monet kääntyneet eivät koe pääsevänsä sisälle kirkkoon, vaikka vieraina he ovat tervetulleita. Kolmanneksi he eivät ymmärrä kirkon opetusta, erityisesti kääntymisen merkitystä.
Kirkkojen on opetuksessaan ja teologiassaan osattava käsitellä kääntymiskokemusta. Myös tapahtumat, kuten yhteiset ateriat, on järjestettävä niin, että vanhat ja uudet seurakuntalaiset oppivat tuntemaan toinen toisensa. Jotkut kääntyneet saattavat jättää kirkon, koska ovat päättäneet, etteivät halua olla tekemisissä kirkon tai koko kristillisyyden kanssa. Afshari kuitenkin lisää: ”Monet heistä palaavat.”
